Naiset ja pysyvä poikkeustila

 Nadine Gordimer (s.1923) ja Doris Lessing (1919) ovat tuotteliaita ja ahkerasti käännettyjä kirjailijoita. Heidän eri kokoelmista valituissa novelleissaan havaitsee yhtäläisyyksiä, jotka eivät välttämättä johdu kirjoituksia yhdistävästä näyttämöstä, Etelä-Afrikasta.

Jo varhaistuotannossaan 1950-luvulla, kun apartheid-politiikka ei vielä ollut selvästi kummankaan aihe, Gordimer ja Lessing kuvasivat ihmisensä jatkuvan poikkeustilan alaisiksi.

Väliaikaisuus ja pinnan alla jäytävä epätoivo, niin yhteiskuntajärjestyksessä kuin yksilöjen välisissä suhteissakin, ovat heille pysyvä tila. Tasa-arvottomuus, väkivalta ja ihmisarvon loukkaukset eivät liity poikkeustapauksiin vaan jokamieheen.

Lisäksi Gordimeria ja Lessingiä, pitkäaikaisia ystävättäriä, yhdistää naisasia. Kummankin novelleissa naisen asema vertautuu värillisten tilanteeseen.

Oikeastaan he osoittavat sukupuolisen alistuksen rodullistakin sietämättömämmäksi, sillä se ei perustu edes mielivaltaiseen lakiin, jota vastaan voisi kapinoida. Rotusorto saattaa sentään virittää valkoisen miehen huonon omantunnon ja itseinhon, mutta naisen alistus ei.

Gordimer ja Lessing kertovat vaiennetusta rodusta ja mykästä sukupuolesta.

Lessing kuvaa usein maaseutua, valtavien etäisyyksien eristämiä maatiloja. Siellä horisontti on kaukana mutta taivas lähellä, niin lähellä, että yksinäisyys tuntuu ahtaalta. Lessingin kerronta on aistikylläistä ja tunteikkaampaa kuin kaupunkeihin keskittyvän Gordimerin.

Gordimerin kertoja on etäinen ja viileä, ja hänen maailmansa on aavistuksen verran dynaamisempi kuin Lessingin tomuiset, ikuiset arot.

Älyllisyys on Gordimerin valtti, sekä hyvässä että huonossa; parhaimmillaan viiltävä äly puhkoo yhteiskunnan paiseita, ja kehnoimmillaan se latistuu paperinmakuiseksi esitelmöinniksi.

Lessingin valtti on tunne, jota tosin lapsikuvauksissa tahtoo kasautua äitelyyteen asti.

Itseironia

Etelä-Afrikan valkoisia kirjailijoita moititaan usein naiiveiksi ja heidän "liittymistään" mustaan enemmistöön teennäiseksi. Valkoisen näkökulma rotusortoon on välttämättä ulkopuolisen, ja siksi kiivaimmat tuomitsevat heidän taiteensa toisarvoiseksi.

Pitäisi kuitenkin huomata, että esimerkiksi Gordimer ei edes väitä tuntevansa mustien olosuhteita tyhjentävästi, hän tunnustaa eläytymiskykynsä rajalliseksi. Varhaisessa novellissaan hän ironisoi niin sanotun valkoisen ymmärtäjän roolia, siis omaansa.

"Tyyppiin (tasa-arvon kannattajiin) kuului valkoisia naisia, jotka Jaken (mustan miehen) tietämän mukaan pitivät itsepintaisesti itseään mustien vertaisina. He olivat vielä pahempia, hän miettii, kuin pappismiehet jotka pitävät itsepintaisesti mustia itseään vertaisina."

Myös Lessing liittää valkoisen ymmärrykseen ja oikeudentuntoon itseironiaa. Valkoihoisen laupeus kumpuaa syyllisyyden tunteesta, siitä, että he joutuvat todistamaan toisille aiheuttamaansa kurjuutta. Ja syyllisyydestä ihminen koettaa vapautua oman etunsa takia, Lessing, yksi syylisistä, tähdentää.

Afrikkalaisia kertomuksia sisältää kolme pitkää novellia, jotka eivät poikkea edukseen vuosi sitten julkaistun Lessing-valikoiman kertomuksista. Vanhan päällikön maa (Kirjayhtymä 1985) on rinnakkaisteoksista kiintoisampi jo runsaamman ja moni-ilmeisemmän sisältönsä ansiosta.

Mitä pidempi novelli on, sitä väljemmäksi ja tunteilevammaksi Lessingin ote lipsuu.

Perjantain jalanjälki tarjoaa ajallisen pitkittäisleikkauksen meillä tähän asti vain romaaneista tunnetun Gordimerin tuotannosta. Otos ei todista merkittävistä tyylillisistä muutoksista, pikemminkin päinvastoin; novellit noudattavat yhä esikoiskirjan selkokirjallista mallia.

Sen sijaan Gordimerin yhteiskunnalliset äänenpainot ovat alati kärkevöityneet, valtiollisten vaiheitten myötä.

Gordimerin novellit, myös vanhimmat niistä, ovat Lessingin kertomuksia paremmin kiinni tässä ajassa. Etelä-Afrikan ristiriidat ovat sitten 1950-luvun kärjistyneet niin paljon, että Lessingin novellit tuntuvat lähes saduilta vanhasta ja paremmalta tuntuneesta maailmasta.

Julkaistu Helsingin Sanomissa alun perin 9.11.1986

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi