Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Rapsodia. 365 s. Kuvia (Gummerus.)

”Aivan nuorten, jopa lasten loitontaminen kodeistaan ja muuttaminen massoiksi sekä naisten pohjoismaalaiselta kannalta katsoen suorastaan alentava asema ovat taas niitä ilmiöitä, joihin kirjoittajan modernisti koulutettu psykologinen tarkkaavaisuus kohdistuu varoittavassa mielessä.” Lauri Viljanen, Helsingin Sanomat 13.12.1936

Olavi Paavolainen, tämä levähtämätön ”nykyajan etsijä”, on juuri taakse jääneenä syksynä käynyt ”kolmannessa valtakunnassa”. Virallisen kielenkäytön mukaan hän on ollut jopa ”johtajan vieraana” mm. Nürnbergin puoluepäivillä. Yllätyksellisen nopeasti hän on nyt suorittanut persoonallisen reportaashin näkemästään ja kuulemastaan kookkaan, paavolaismaisen eloisasti kuvitetun matkakirjan muodossa. Kuten ennenkin, hän ilmaisee kumartavansa ”aikaa ja elämää”, ja matka ”kolmannen valtakunnan” maaperällä on saanut hänet vakuutetuksi siitä, että nykyinen Saksa on Europan elävintä todellisuutta. Kun tunnemme hänen ennakkoluuloista vapaan, arkailemattoman, hyväksymiseen ja vastaväitteihin yllyttävän kulttuuritarkkailunsa ja hänen todella loistokkaan älyllis-lyyrillisen journalistisen ilmaisutaitonsa, saatamme olla varmat siitä, että ”Kolmannen valtakunnan vieraana” on kirja, jonka tekijällä on jotakin erikoista sanottavana.

Paavolaisen saksalaisen löytöretken lähtökohtana on ollut se hieno Jugend-tyylinen palatsi Travemündessä, joka kantaa nimeä ”Saksalais-pohjoismainen kirjailijakoti” ja jossa, sivumennen sanoen, myös allekirjoittaneella on ollut ilo vierailla kaksi vuotta sitten. Teoksensa ensimmäisessä jaksossa Paavolainen esittää eloisia muotokuvia ja nautinnollisesti luonnosteltuja muotokuvia tästä kirjallisesta ympäristöstä: se vahva jännitys, mikä aivan erilaisista henkisistä voimavirroista syntyy tuolla Itämeren rannalla, havainnollistuu lukijalle. Tämän jakson – nimeltään Mare nostrum, ”meidän meremme” – painavin luku on kuitenkin se, joka koskettelee n.s. ”pohjoista ajatusta” nykyisen Saksan maailmankuvassa. Paavolainen on mielestäni erittäin luotettavasti ja nasevan kriitillisesti selostanut tämän merkillisen ”tarkoituksenmukaisen myytin”, joka on saanut lennokkaimman ilmauksensa Alfred Rosenbergin tunnetussa maailmankatsomusteoksessa. Tässä jaksossa kiinnittää vielä huomiotamme pieni runollinen kuvaus ”saksalaisesta metsästä” – Paavolaiselle hyvin luonteenomainen näyte korkealuokkaisesta kulttuurikoseriasta.

Intohimoisemmaksi, näkemyshurmaisemmaksi, paavolaismaisemmaksi muuttuu sitten kirjoittajan sanonta merkillisessä jaksossa ”Ihmisjumala”. Rohkenen uskoa, että nämä tuokiovaikutelmat Hitlerin valtakunnan ”sielusta” ovat useimmille suomalaisille lukijoille tavallaan ilmestyksellisiä. Kuvaus Nürnbergin puoluepäivistä herättää viileässä pohjoismaalaisessa mielikuvan haltioituneesta rituaalisesta juhlamenosta, eikä Paavolainen epäröikään tehdä johtopäätöstä, että ”kansallissosialismi on ensimmäinen Europan synnyttämä uskonto”. Uuden elämäntunteen itsevarmaan, fyysillistä voimaa tehostavaan, päättävästi epäkristilliseen tendenssiin tekijä kiinnitti huomiota jo edellisen jakson luvussa ”Bachia Marienkirchessä” – julkaistu tässä lehdessä –, joka on hänen teoksensa puhtaasti taiteellisiakin nousukohtia. Siihen liittyy läheisesti luku ”Sininen temppeli”, kuvaus poliittisten johtajien katselmuksesta – hätkähdyttävä maalaus uudesta Babylonista keskellä vanhaa sivistysmaailmaa.

Paavolaisen esitys on erikoisesti tässä kohdassa siksi ajatusrikasta ja uskaliaita rinnastuksia viljelevää, ettei arvostelijalla ole mitään mahdollisuutta perusteellisiin reunahuomautuksiin. Mutta olen tullut vakuutetuksi siitä, että hän on paljon lähempänä totuutta kuin mitä viileä harkintamme ensi aluksi aavistaakaan. Arvaamme, että Hitlerin paras ase Weimarin tasavallan harmautta vastaan oli saksalaisiin tehoava mystillisen loistava joukkolavastus.

Omimmalla alallaan Olavi Paavolainen liikkuu viimeisessä jaksossa ”Germaanista Spartaa kohden”, jossa hän tutkii Hitlerin Saksassa syntyvää uutta ihmistyyppiä. Paavolaisella on terävä, näkevä silmä jokapäiväisen elämän piirteille, jotka näyttävät vähäpätöisiltä, mutta osoittautuvatkin olennaisiksi. Hän tehostaa sitä ratkaisevaa osuutta, mikä nuorisolla on ollut ”kolmannen valtakunnan” luomisessa, tyyten epämetafyysillisellä, ruumiillisesta kunnostaan itsetietoisella nuorisolla. Eräät hänen kirjansa verrattain harvat pidättymättömän tunnustuksen sanat on omistettu n.s. ”työpalvelukselle”, joka on lähentänyt kansanluokkia ja tehnyt työstäkin tavallaan juhlamenon. Aivan nuorten, jopa lasten loitontaminen kodeistaan ja muuttaminen massoiksi sekä naisten pohjoismaalaiselta kannalta katsoen suorastaan alentava asema ovat taas niitä ilmiöitä, joihin kirjoittajan modernisti koulutettu psykologinen tarkkaavaisuus kohdistuu varoittavassa mielessä.

En epäile sanoa, että ”Kolmannen valtakunnan vieraana” on tekijältään sangen huomattava suoritus muodoltaan taiteellisen ja henkisesti valppaan, syvällekin iskevän reportaashin alalla. Luullakseni Hitlerin Saksa on meille vasta hänen matkakirjansa jälkeen todella aktuaalinen, levottomuutta ja uteliaisuutta herättävä tosiasia.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi