Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu

Olavi Paavolaisen sotavuosien odysseia. Helsingin Sanomille Leo Tiainen   Olavi Paavolainen: Synkkä yksinpuhelu I–II. Yht. 978 siv. Runsas syväpainokuvitus. – WSOY

”Tätä päiväkirjaa lukee yhtä herpaantumattomasti kuin jotakin hyvin sujuvatyylistä jännityskertomusta tai värikästä matkareportaashia, sillä sen näköalat ja tilanteet vaihtuvat alinomaa, suorastaan filmillisessä tempossa.” Leo Tiainen, Helsingin Sanomat 24.12.1946

Ties milloin meillä on jonkin kirjan ilmestymistä odotettu sellaisella uteliaisuudella ja jännityksellä kuin Olavi Paavolaisen täksi jouluksi valmistunutta teosta Synkkä yksinpuhelu. Sen jälkeen kun eräs tämän lehden palstoilla julkaistu pakina kertoi siitä Paavolaisen ystävilleen kesäkuun alkupäivinä 1945 järjestämästä lukitilaisuudesta, jossa hän luki otteita sotavuosien aikana pitämästään laajasta päiväkirjasta ja kun oli saatu tietää, että tämä päiväkirja tultaisiin julkaisemaan, on puolentoista vuoden ajan saanut kuulla tuon tuostakin lausuttavan ja kaavailtavan arveluja, mitähän tuo teos mahdollisesti sisältää, mitähän se mahdollisesti on paljastava. Paavolaisella on ollut erinomainen kyky herättää jo etukäteen lukijakunnassaan tavatonta mielenkiintoa jokaista hänen julkaisemaansa teosta kohtaan. 

Toisaalta hänen teoksiinsa kohdistuva suuri ennakkomielenkiinto johtuu siitä, että tästä modernismin profeetasta ja estetisoivasta radikaalista on vuosien mittaan kehittynyt eräs kirjallisuutemme puhtaaksiviljellyimpiä kulttuurikriitillisiä kirjailijatyyppejä, lajissaan eräänlainen enfant terrible, jonka persoonalliset näkemykset ja erittelyt siitä, mitä meillä ja muualla maailmassa maailmankatsomuksellisessa ja kultturellisessa mielessä ”nykyisin tapahtuu”, ovat aina olleet virkistävän epäsovinnaisia ja ennakolta arvaamattomia. Niinpä hän onkin itse sanonut kirjailijankutsumuksestaan, että sen ”päätehtävänä on ollut herättää levottomuutta”.  Miten paljon hän joskus lieneekin uhrannut sensatiolle, on tunnustettava, että Paavolaisen kirjailijankutsumus ainaisessa kiihkeän etsivässä älyllisessä oppositioasenteessa olevana totuuden puhujana parin viime vuosikymmenen kuluessa meidän oloissamme on ollut vaikea ja kunnioitettava kirjallinen ambitio.

Syksyllä 1945 Nya Pressenissä julkaisemassaan suurta huomiota ja kohua herättäneessä artikkelissaan Hagar Olsson katkeroituneen pessimistisenä ilmoitti sen häntä tyrmistyttäneen havaintonsa, että meidän henkisessä ja kulttuurielämässämme vallitsi jatkuvasti täysin kuollut, apaattinen tila, vaikka sodan päättymisestä oli jo kulunut vuosi. Yhtenä ja oikeastaan pääsyynä siihen hänen mielestään oli se, että kukaan kirjailijoistamme ja älymystömme näkyvimmistä edustajista, ei vasemmistossakaan, ollut avautunut kirjoittamaan minkäännäköistä laajempaa persoonallista tilitystä kuluneista sotavuosista ja siitä henkisestä murroksesta ja uudelleen asennoitumisesta, mikä monessakin on tapahtunut hävityn sodan jälkeen.

Olavi Paavolaisen nyt ilmestynyt lähes 1 000-sivuinen teos ”Synkkä yksinpuhelu”, hänen sotavuosiensa 1941–44 aikana pitämänsä päiväkirja on ensimmäinen tuollainen Hagar Olssonin kaipaama tilitys- ja tunnustuskirja. Se on meillä ensimmäinen yritys luoda yleiskuva, tosin ilman pyrkimystä mihinkään eksaktiin historiankirjoitukseen, sotavuosiemme tapahtumista ja mielialoista. Ja mikä erikoisinta, se on ensimmäinen meillä sodan päättymisen jälkeen ilmestynyt teos, jossa suomalaisen kirjoittajan näkökulmasta on voitu kuvata Suomen rintaman sotatoimia ja suomalaisten joukkojen oleskelua Itä-Karjalassa ja sen oloja sinä aikana.

Hyvin usein olen kuullut monen, jopa kirjallisenkin henkilön, lausuvan epäilyksen, että Paavolainen ei olisikaan sodan aikana pitänyt mitään päiväkirjaa, vaan olisi kirjoittanut kaiken vasta perästäpäin ehkä joidenkin pikkumuistiinpanojen varassa, ja ennen kaikkea, että hänen aavistuksensa sodan päättymisestä meidän kohdaltamme tappioon olisi vasta myöhemmin kehiteltyä ”jälkiviisautta”.

Allekirjoittanut tapasi Paavolaisen varsin skeptillisenä sodan lopputuloksen suhteen jo lokakuussa 1941 Nurmoilassa, ja toisen kerran jouduin varsin läheltä joka päivä tutustumaan hänen ”defaitismiinsa” ollessani 1943 yli kolmen kuukauden ajan komennuksella Päämajan Tiedoitusosastolla hänen apulaisenaan. Samana aikana saatoin seurata hänen jokapäiväistä päiväkirjanpitoaan ja tavattoman intensiivistä oman maamme ja koko maailman poliittista ja sotilaallista kehitystä koskevien sanomalehtileikkeiden ym. aineiston keruutaan.

Paavolaisen nyt julkaistu sodan aikainen päiväkirja aivan vilisemällä vilisee siksi loputtomiin päivämääriä, pikkutapauksia, tilanteita, henkilöiden ja paikkojen nimiä ja kaikenlaisia detaljeja, että edes vähänkin kirjallisesta työskentelystä selvillä olevan henkilön täytyisi käsittää mahdottomaksi ajatus, että näin valtavaa asiamäärää vyöryttelevä teos olisi voitu konstruoida jälkeenpäin ilman todella autenttista ja runsasta päiväkirjamateriaalia.  

Paavolaisen sodanaikaista päiväkirjaa ei ole alunperin kirjoitettu julkisuutta varten. Se on oikeastaan syntynyt vain kirjoittamisen tarpeesta sinänsä, ettei aika olisi mennyt kokonaan hukkaan, koska hän sotavuosina ei katsonut voivansa saada julkisuuteen sellaista teosta, jossa hän olisi voinut sanoa asioista vapaasti, niinkuin hän ajatteli. Päiväkirjan pitämisestä muodostui hänelle siten henkinen varaventtiili, joka ainakin hetkittäin auttoi häntä ”selvittämään ajatuksia ja kestämään sotavuosien aiheuttamaa sisäistä painetta”.

Olisi väärin nimittää Paavolaisen teosta sotapäiväkirjaksi, jota se ei varsinaisesti ole, vaan hänen sotavuosien aikaiseksi päiväkirjakseen. Sillä se on ”erittäin subjektiivinen”, niinkuin hän itse esipuheessaan myöntää. Hän sanoo sillä olevan myös tietyn tendenssin: ”se haluaa korostaa asioita, joita Suomessa yleisesti ei tiedetty tai joita virallinen mielipiteenmuokkaus ja sensuuri ei halunnut meillä tiedettävän. Tämän niinsanotun yleisluontoisen tendenssin sivulla kulkee toinen: henkilökohtainen vastenmielisyyteni sellaisia meikäläisiä ilmiöitä kuin fraasi-ihanteellisuutta ja hurskastelua kohtaan”. Paavolainen ei sano kritikoivansa Suomen kansaa, vaan ”Suomen johtavaa kansanainesta, sitä suomalaista sivistyneistöä, johon itse kuulun.” Hän ei katso olevansa pätevä arvostelemaan politiikkaamme sellaisenaan, vaan hänen kritiikkinsä kohdistuu nimenomaan siihen henkiseen suuntaukseen ja asennoitumiseen, mikä meillä jo vuosia ennen sotiamme samoinkuin niiden aikana vallitsi.     

Tästä kritiikistä olisi ehkä muodostunut aatteellisena ja kulttuurikriitillisenä tilityksenä kirjan mielenkiintoisin ja merkittävin panos, jos Paavolainen olisi syventynyt siihen persoonallisemmin ja kehitellyt omia mietelmiään, sen sijaan että hän hellittämättömällä perusteellisuudella on vienyt päiväkirjaansa sotavuosien aikaisesta sekä kotimaan että ulkomaan lehdistöstä, eri maiden radiolähetyksistä ja muista mitä kirjavimmista tietolähteistä saamansa tiedot koko maailman sotilaallisen ja poliittisen tilanteen tapahtumista. Tällaisen ”tilannekatsauksen” kertautuminen jonkun henkilön päiväkirjan sivuilta jälkeenpäin ei ole enää sanottavasti kiinnostavaa, vaan vasta niiden pohjalta laadittu analyysi ja synteesi.

Paavolainen itsekin on ollut perin kyllästynyt tähän perinpohjaiseen kronikointiinsa kirjoittaessaan päiväkirjaansa uudenvuodenaattona 1943 (s. 764): ”Tuskallisen pikkutarkkaa asioiden ja uutisten, tapahtumien ja tapahtumattomuuden kirjaanvientiä. Loppumatonta muiden lausuntojen ja lehtileikkeleiden ja radiouutisten siteerausta. Väsyttävää, ikävää . . . Ja ennenkaikkea hyödytöntä.” Edellä esitetyn moitteen liian perusteellisesta liian perusteellisesta poliittis-sotilaallisen uutisaineksen kirjoihin viennistä haluaisin kohdistaa erityisesti teoksen toiseen osaan. Mutta onneksi tämän sinänsä lyhytsanaisesti esitetyn aineksen rinnalla kulkee persoonallinen aines, päiväkirjan mielenkiintoisin ja värikkäin kudelma.

Paavolainen on omistanut teoksensa viime sodassamme kaatuneen ja sen parhaimpana, esikuvallisimpana pidetyn tk-miehen Gunnar Johanssonin muistolle. Teoksen prologina on luku ”Eurooppalainen odysseia”, jossa Paavolainen dramaattisin vaikutelmin kuvaa jännittävää syksyllä 1939 tapahtunutta paluumatkaansa Neuvostoliitosta Etelä-Euroopan kautta kotimaahan, jolloin väistämättömän sodan puhkeamisen odotus ahdisti mieliä jokaisessa maassa. Tässä kulttuurimatkailija Paavolaisen värikkäällä tyylillä kirjoitetussa luvussa, jossa lyhyesti kerrotaan myös hänen Talvisota-kokemuksensa, hän ulkomaanmatkansa antamiin vaikutelmiin ja kokemuksiin perustuen antaa johtolangat siihen kriitilliseen ja sotamme lopputuloksen suhteen epäilevään mielialaansa, jonka vallassa hän lähti viime sotaamme.  

Teoksen varsinaisen sotapäiväkirjan muodostaa kuvaus vuosista 1941–42, jolloin Paavolainen toimi rintamajoukoissa etenemisvaiheen ensi päivistä lähtien tk-miehenä. Mutta hänellä oli sikäli epäonnea, että hän joutui etenemisvaiheen aikana toimimaan Ilomantsin suunnalla, jossa ryteikköinen maasto pitkäksi aikaa jähmetti etenemisen ja jonka tapahtumista köyhässä korpisodassa tk-miehen kannalta ei ollut mitään mielenkiintoista. Vasta kun Paavolainen saa siirron Länsi-Aunuksessa toimivaan 1. Ttus. komppaniaan [tiedotuskomppaniaan], hän pääsee mielenkiintoiseen ympäristöön, häntä niin kiinnostavaan romanttiseen Itä-Karjalaan, aikoinaan Suomen taiteen ”sinisen kukan maahan”, ja tuntemaan menestyksellisen sodan hurmaa voitollisesti edenneiden joukkojen parissa.

Mutta kuvaavaa Paavolaisen kaltaiselle ristiriitaiselle äly- ja samalla tunneihmiselle on, että täälläkään hänestä ei tule varsinaista etulinjareportteria, vaan hän syventyy mieluimmin tutkimaan Aunuksen maisemien ja sen kansan sielua tai vetäytyy ”luovaan yksinäisyyteen” ja päiväkirjansa pariin harjoittamaan ”neurasteenista itsetarkkailua, egosentristä minäpeilailua” Häntä kiinnostaa ja järkyttää ”vain se, mikä on toiminnan takana – mikä on sen salainen ponnin ja voima”.  

Sodan henkilökohtainen elämättä jääminen ”edessä” vaarassa kaivaa hänen sisimpäänsä, mutta sensijaan, kuten koko päiväkirja osoittaa, hän on elänyt sodan päässään ja sydämessään mitä intensiivisimmin – ”niin kipeästi ja niin tuskallisesti ja niin armottomasti, että, piru vieköön ansaitsisin vaikka Mannerheim-ristin!”, kuten hän lennokkaasti huudahtaa eräällä sivulla.

Sen sijaan Aunuksen omalaatuinen luonto ja sen ikivanha omaperäinen kansankulttuuri muodostuvat esteetti- ja kulttuurireportteri Paavolaiselle suureksi henkiseksi elämykseksi. Millä innoittuneella runollisuudella ja hurmioituneella taiteellisella visionäärisyydellä hän kuvaakin Aunuksen ja myös Vepsäläisalueen maisemien lumousta eri vuodenaikoina ja eri vuorokaudenaikojen valaistuksessa. Ja miten herkkiä, hienoja huomioita hän on tehnyt ja miten yllättävän omaperäisiä, intuitiivisia synteesejä hän väläyttääkään syventyessään Itä-Karjalan etnograafiseen aarteistoon ja sen väestön elämäntapoihin. Erittäin selvänä hänen katseelleen on avautunut täällä eri kulttuuristen kerrostumien olemassaolo. Paavolaisen parasta tyyliä, todellista proosarunoa, kulttuurimatkakuvauksena loisteliainta, mitä meillä yleensä on kirjoitettu sisältyy esim. sellaisiin lukuihin kuin ”Sinisen kukan maa”, ”Aunus harmaasilmä”, ”Taistelun melskeen tauottua” ja ”Syväriltä Suomeen”, kuvaus laivamatkasta Syväriä pitkin, jonka reitin omalaatuisen villi maisemakauneus on vangittu todella imponoivasti.  

Toukokuun alkupäivinä 1942 Paavolainen siirtyi Nurmoilasta Päämajan Tiedoitusosastolle, jossa hän palveli sodan loppuun asti. Teoksen II osa kuvaakin kokonaan tätä vaihetta. Mutta päämajasta käsin Paavolaiselle tarjoutuu tilaisuus tehdä tarkastusmatkoja kaikille rintamanosillemme Vienaa lukuunottamatta. Erinomaisen eloisia lähikuvia hän näiden retkiensä tuloksena piirtää Karhumäen, Itä-Syvärin, Rukajärven ja Kannaksen rintamien erikoisluonteesta ja niiden sotilaiden elämästä. Monivuotinen ”istumasota” Päämajassa on tarjonnut Paavolaisen ilmeiselle viettymykselle sensaatioon ja skandaalikronikan pitoon verrattoman runsaasti havaintoainesta. Mitään kovin räikeitä ja yllättäviä sensaatioita hänellä tässä suhteessa ei kuitenkaan ole kerrottavana. Ehkä päiväkirjaa sitä painokuntoon tiivistettäessä on ”siistitty” jonkin verran.

”Synkkä yksinpuhelu” ei lopultakaan ole niin synkkä, kuin mitä Paavolaisesta hänen yksinäinen mietiskelynsä maailman ja erityisesti oman maamme kohtaloista kuluneina sotavuosina on tuntunut. Kuten kaikissa subjektiivisissa purkauksissa ja tunnustuksissa siinä on jotakin vapauttavaa, varsinkin kun hyvin eriarvoista ja runsasta aineistoa yhdistää nautinnolliseksi kokonaisuudeksi henkevä koseerisuus.

Teos on lopultakin ehkä mielenkiintoisempi henkevän itsensäpurkajatemperamentin aina kriitillisesti ympäristöönsä asennoituvan intellektin ja samalla herkästi tuntevan taiteilijasielun kirjallisena käsialana kuin syvällisenä, objektiivisena tilityksenä, niin vahvana kuin sitä leimaakin älyllisen tilinteon piirre. Tämä teos on varmasti yhtä mielenkiintoista luettavaa sodassa mukana olleille kuin kotirintamalta asioita seuranneille, sillä sen liikkuma-alathan ovat niin laajat. Ja tätä päiväkirjaa lukee yhtä herpaantumattomasti kuin jotakin hyvin sujuvatyylistä jännityskertomusta tai värikästä matkareportaashia, sillä sen näköalat ja tilanteet vaihtuvat alinomaa, suorastaan filmillisessä tempossa. Ja kaiken täydennyksenä on Olavi Paavolaisen kaikille kirjoille ominainen harvinaislaatuinen taiteellinen kuvitus.

Toimitus on lisännyt alkuperäisen kirjoituksen kappalejakoja

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi