Pakenijan synty

Marcel Proust ilmeisesti saneli Pakenijan tekstin nopeaan tahtiin kuolinvuotensa 1922 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana, lähtien liikkeelle jonkinlaisesta käsikirjoituksesta. Proust ei ehtinyt parannella Pakenijan tekstiä samalla sinnikkyydellä kuin romaanisarjan aikaisempia osia.

Pakenijaa on kriitikkojen arvioissa rituaalinomaisesti tapana pitää jotenkin kiteytyneen kauniina ja traagisena, mutta sen lauseissa ja kompositiossa ei mielestäni ole lainkaan samaa suvereenia täydellisyyttä ja kauneutta kuin niissä osissa, jotka Proust ennätti kirjoittaa aikaisemmin.

Tyylillinen ero todella hiottuun ensimmäiseen osaan Swannin tiehen on valtava, ja myös Sodoman ja Gomorran tekstiä Proust ehti parannella enemmän.

Pakenija on kaoottisempi, unenomaisempi, satunnaisempi ja tökerömpi, mutta sen teema on keskittyneempi: miten "parantua" eli päästä yli rakastetun ja vihatun Albertinen menettämisestä.

Samaa tyylillistä täydellisyyttä näkyy paikoitellen sitävastoin taas sarjan viimeisessä osassa (Le temps retrouvé), jonka jotkin jaksot on kirjoitettu samaan aikaan ensimmäisen osan kanssa. Proustilla oli siis suuri suunnitelma ja arkkitehtuuri koko romaanilleen jo siinä vaiheessa kun hän kirjoitti ensimmäistä osaa, Swannin tietä.

On myös syytä mainita, että Pakenijasta on esiintynyt useita laitoksia ja tätä nykyä ainakin kaksi merkittävästi erilaista laitosta. Inkeri Tuomikosken suomennos vastaa nähdäkseni yleisimmin hyväksyttyä laitosta, joka on julkaistu Gallimardin ja Pléiade'in sarjoissa.

Vuonna 1986 löytyi kuitenkin ilmeisesti Proustin itsensä lyhentämä käsikirjoitus, joka ilmestyi sittemmin vuonna 1987. Se on suppeampi ja keskitetymmin traaginen, ja siitä puuttuu sekin vähäinen hauska seurapiiritarkkailu, joka laajemmassa laitoksessa viihdyttää lukijaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi