Paremman maailman uhri

Rhodesiassa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt ja siis kulttuurisilta lähtökohdiltaan angloafrikkalainen Doris Lessing (s. Persiassa 1919) liittyy laajassa proosatuotannossaan kolmeen traditioon.

Ensinnäkin häneen on varsin paljon vaikuttanut Olive Schreinerin teoksellaan The Story of an African Farm v. 1883 alkama eteläafrikkalainen romaaniperinne, jonka tämän vuosisadan varhempia edustajia ovat mm. Pauline Smith ja Daphne Muir.

Toiseksi hänen kertojanlaatunsa kytkeytyy läheisesti 1800-luvun suuriin emansipoituneisiin naiskirjailijoihin, (enimmäkseen) realisteihin, Jane Austenin, George Eliotin ja Brontë-sisarusten linjaan.

Myöhemmässä tuotannossaan Lessing alkaa tuntea perinteellisen, hiukan kulmikkaan realisminsa riittämättömäksi ilmaisukeinoksi ja paneutuu hajoavasta ihmiskäsityksestä syntyvään modernistisviritteiseen kerrontaan, esikuvanaan yllättävästi ainakin Robert Musilin Mies ilman ominaisuuksia.

Eteläafrikkalaisten valkoisten kirjailijoiden kanssa Lessingillä on yhteistä niiden pettymysten kuvaaminen, joita päähenkilöt, usein naiset, kokevat suuressa maailmassa lähtiessään valkoisten hallitsemien afrikkalaisten maaseutujen henkisestä ahtaudesta hakemaan älyllisesti laajempia näköaloja.

Yhteydet mainittuihin 1800-luvun kertojiin paljastuvat Lessingin tavallisimman sankaritartyypin laadusta: ympäristönsä yläpuolelle kohoava kapinallinen nainen, joka toivoo oikeutta, rakkautta ja yhteiskunnallista vapautta mutta joutuu ennakkoluulojen kahlitseman sovinnaisen maailman nujertamaksi.

Modernistiseen, tajunnanvirran ja fantasioiden sekä subjektivismin sävyttämään tyyliin Lessingin johti kasvava vakaumus siitä, että sisäinen todellisuus on totuuden hahmotuksen tärkein liukuvarajainen prinsiippi.

Kapinaan syntynyt

Lessingiltä nyt suomennettu Parempien ihmisten lapsi on hänen pääteoksensa, viisiosaisen romaanisarjan Children of Violence jo 1952 julkaistu ensimmäinen osa; viides osa ilmestyi 1969.

Välilläkin Lessing on kirjoittanut muuta, mm. luovuuden lähteitä tutkailevan The Golden Notebookin (1962), jossa on se oireellinen piirre, että päähenkilön, kirjailijan elämä kerrotaan viidestä eri näkökulmasta yhtä monena eri tarinana, ja tämä itse pitää realistista, luettelevaa kuvausta huonoimpana.

Romaanisarjassa seurataan rhodesialaisen farmariperheen tyttären Martha Questin henkisen maanpakolaisuuden ja älyllisen etsinnän ('quest' = etsintä) historiaa 30-luvun lopulta, alkaen syrjäiseltä maaseudulta Salisburya muistuttavaan kaupunkiin ja sieltä edelleen Lontooseen.

Lessing kuvaa aluksi seksuaaliteoreetikko Havelock Ellisiä, Marxia ja Engelsiä lukeneen Marthan kapinaa, elämässään pettyneitä ja periksi antaneita, illuusioiden ja ahdasmielisen teeskentelyn varassa eläviä vanhempiaan vastaan.

Martha halveksii myös maaseutuyhteisön sosiaalista jähmettyneisyyttä ja koteloituneisuutta: rotusorron itsestäänselvyyttä, aristokraattisuuden rippeisiin nuhruisesti takertuvien englantilaisten, nationalististen, pikkuporvarillisten hollantilaisperäisten afrikandien, juutalaisten kauppiaiden ja varallisuudeltaan eriasteisten maanviljelijöiden erottamista omiksi kuppikunnikseen. Jo nuorena Martha näkee kuvitelmissaan tasa-arvon ja veljeyden paratiisin hohtelevan kangastuksenomaisena onnelana.

Elämän juoni

Marthan etsintä johtaa myöhemmin hänet emansipoituneisiin ja uhmakkaisiin kokeiluihin, myös pitkäaikaiseen toimintaan kommunistisen älymystön piirissä, epäonnistuneeseen toiseen avioliittoonkin aktiivisen kommunistin kanssa.

Mutta hän on alusta asti ristiriitainen, jatkuvassa kärhämässä ympäristönsä kanssa. Vaikka hän tavoitteleekin ihanteitaan, hän huomaa niiden tiellä paradokseja, ja unissakävijämäisesti hän myös näkee elämän juonen läpi jo alusta alkaen, mihin hänen varhain ahmimansa kirjallisuuskin vaikuttaa.

Romaanin motto, Olive Schreinerilta, on puhuva: "Olen kyllästynyt tähän ja myös kyllästynyt tulevaisuuteen ennen kuin se tulee."

On kiinnostavaa ajatella, että näiden afrikkalaisten kertojien pessimismiin olisi selvä historiallinenkin syy: valkoisen Afrikan olemassaolon syvällinen kokeminen epäaidoksi, tilapäiseksi, mahdottomaksi, niin kuin Marthan vanhemmatkin asuvat koko ikänsä alun perin tilapäiseksi tarkoitetussa huonossa termiittien syömässä talossa ja uneksivat aina Englantiin muuttamisesta.

Kohtalon toteutuminen

Mutta Martha on kohtalonsa toteuttaja, itsensä toteuttava ennuste, oman haaksirikkonsa etsijä: hän haluaa nähdä, onko elämän juoni tosiaan surullinen ja banaali, kuten romaaneissa – surullinen, jos tarinat riisutaan kerronnallisten ja rituaalisten käännekohtien ylevyydestä.

Myöhemmin hän, kuten myös kirjailija Lessing, päättää, että juoni ei olekaan tärkein vaan sen yläpuolelle nouseminen, maailman menetetyn minuuden jälleen löytäminen, muistoista, mielikuvituksesta, syvältä itsestään.

Miesten maailma on näet korruptoiva, kuten Proustilta otettu romaanin erään jakson motto asian ilmaisee: "Useimpien naisten elämässä kaikki, jopa suurin surukin, on vain 'puvun sovittamista'." Silti kaikki nöyryyttäväkin on koettava, ikään kuin julmasti ja traagisesti näyteltävä, jotta näkisi, minkälaisen vastuksen maailma antaa.

Ja "nuorena ihminen ei vielä tiedä, että on asioita, joihin järki ei tehoa."

Marthan todellisuuskokemus on alusta alkaen jakautunut ympäristössään ja koko maailmassakin muukalaisten ihanteiden ja surkean jokapäiväisen välttämättömyyden välille. Sitä äärimmäisyyksien ja ristiriitojen välimaastoa hän lopultakin luotaa koko ajan.

Jos rasistinen ja viheliäisen pinnallista elitismiään yrittelevä rhodesialainen 'menevä' kaupunkilaiskeskiluokka onkin räikeän epäaito, niin sellainen on myös Martha omalla tavallaan: masokistinen idealisti, joka demokratian ja kokemattomuutensa nimessä luovuttaa ensi töikseen neitsyytensä valloituksestaan kerskailevalle juutalaiselle musikantille, seurapiirien narrille. Tämä on kompleksisessa inhimillisyydessään muuten kirjan vivahteikkaimpia henkilöhahmoja.

Epäaito itsenäisyys

Itsenäisyyttä on monta, helposti toinen toistaan epäaidompaa lajia. Maalta muutettuaan ja vanhempiensa holhoavan ikeen alta päästyään Martha itsenäistyy huonopalkkaiseksi konekirjoittajattareksi, joka kompensoi arkipäivänsä harmautta liikkumalla iltaisin Salisburyn jet-setissä.

Askel kokeilevan itsenäisyyden tiellä on sekin, että Martha saavuttaa sosiaaliset kansalaisoikeudet syöksymällä naimisiin ensimmäisen tyypin kanssa, jonka hän näkee lukevan edistyksellistä sanomalehteä, vaikka mies muuten onkin tyhjänpäiväinen seurapiirijuoppo, tai ainakin Martha leimaa hänet sellaiseksi.

Ja eräänlaista itsenäisyyttä, vaikkakin riippuvuutta fiktioista, kuvastaa sekin, että Martha heti vihille mentyään päättää tämän välttämättömän vaiheen elämässään olevan pian ohi.

Tätäkin tarkoittaa itsensä toteuttava ennuste: ihmistä, joka elää oppiakseen käytännössä elämästä jotakin, minkä hän jo periaatteessa tietää tai uskoo tietävänsä – ja tuhoaa näin sovinnaisen pelin vähäisetkin spontaanit mahdollisuudet.

Elämänhalu, ei muuta

Romaanisarjan viimeisessä osassa Martha käsittää, että kirkkaastikin muotoillut toiveet ja tahdonsuunnat ovat pohjimmiltaan varsin irrationaalisen ja hahmottoman elämänvoiman ilmauksia.

Eli kuten erään Lessingin toisen romaanin päähenkilö huudahtaa: "Rakas Jumala, minä haluan, haluan, haluan..."

Yhteys Saul Bellowin Hendersoniin on huomattu: siinähän inhimillisen pyrkimuksen perusperiaate muotoillaan näin yksinkertaisesti, alkuasukkaan suulla: "Ihminen haluta elää." Ei muuta.

Sodanaaton Afrikka

Afrikkalainen miljöökuvaus on väkisinkin varsin kiintoisaa, vaikka rajoittuukin valkoisen maalais- ja kaupunkilaiskeskiluokan onttoihin puitteisiin, ja oikeastaan juuri siksi. Siirtomaayhteiskunnan luunkovat normit suhteessa neekereihin ja yli aisan potkijoihin paljastuvat joka tapauksessa.

Martha saa neekerien- ja juutalaistenrakastajan maineen. Älykkäät juutalaiset Cohenin veljekset hänen kasvuympäristössään opettavat hänelle sivullisuutta hallittuna kohtalona, tai opettaisivat, jos hän jo siinä vaiheessa ymmärtäisi.

Toisen maailmansodan aaton ajankuva on Afrikan perspektiivistä tavallaan jännittävä: tuo kouristuksenomainen silmien ummistaminen, kätketty elämänpelko, huvittelu, seurapiirinuorison urheiluhenkinen ja lohduton infantiilius.

Toisaalta ne edistykselliset piirit kapakkastrategioineen ja kommuuneineen, joihin Martha sitten hakeutuu, tuovat etsimättä mieleen 60-luvun uusvasemmistolaisuuden elitistiset harhat.

Martha näkee myös talouselämässä sarastavan liberaalimman rotupolitiikan takana olevan laskelmoinnin läpi ja käy kyynistä dialogia sopeutumisesta vanhan, ensimmäisen maailmansodan aikoihin radikaalin sukupolven kanssa.

Osallistuva uhri

Martha etsisi, jos uskoisi löytävänsä, elämän täyteyttä, aitoutta, uskoa ja myös seksuaalista tyydytystä, ja antaa välillä tälle kaikelle poliittisen etumerkin. Hän on elämän mahdollinen uhri, josta oudon vivahteettomasti tulee todellinen uhri, ja josta täytyy tullakin.

Kommunisminkin suhteen hän vähitellen menettää illuusionsa, kun pilailua Stalinin kustannuksella ei hänen uusissa piireissään siedetä. Lessing itse erosi Englannin kommunistisesta puolueesta Unkarin kapinan jälkeen.

Hyvin pitkälle omaelämäkerrallisen romaanisarjan viimeisessä osassa The Four-Gated City asenteellinen utopismi keikahtaa varsinaiseksi antiutopiaksi, kun Lessing kirjan näynomaisissa jaksoissa kuvaa länsimaisen kulttuurin tuhoa ydinsodassa. Mutta sodan jaloista nousee, kenties hieman viihteellisesti, uuden herkkyyden oppinut tulevaisuuden kansalainen.

Lessingin myöhemmässäkin tuotannossa "osallistuva" vire on säilynyt, esimerkiksi Laingin teoriat "harhojen" mielekkyydestä ovat vaikuttaneet hänen uuteen mystisoivaan kertojanvaiheeseensa.

Doris Lessingille maailma on epäautenttinen, sen normit rautaiset ja ihminen laskematon, mutta kaikesta tästä voi ottaa selvän, kokemuksensa ja historiansa voi kääntää voitoksi. Ja maailmassa voi yrittää pysytellä hengissä, joko aktiivisesti sen vääriä normeja vastaan toimien tai henkisessä maanpaossa. "Optimaalista" kolmatta tietä, suhteellisen sopeutumisen tai sopeutumattomuuden mahdollisuutta hänen ihmisilleen ei tahdo löytyä.

Veltohko suomennoskieli ei innosta mutta menettelee. Plato ainakin on suomeksi Platon.

Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 30. 10. 1977.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi