Pirkko Saisio: Elämänmeno

Pirkko Saisio: Elämänmeno, romaani. Kirjayhtymä 1975

”Elämänmeno on täyteläinen romaani, joka yksinkertaisen ’arkisesta’ kuviostaan kasvattaa kiitollisesti merkityksiä ja joka jo lupaavan ammattitaidon ohella paljastaa myös näkemyksellistä vahvuutta ja eheyttä.” Tuukka Kangasluoma, Helsingin Sanomat 23.12.1975

Esikoisromaanillaan ”Elämänmeno” Pirkko Saisio, 26, tulee kirjallisuuteemme varsin näyttävästi. Kustantajan rummunlyönnit Rancasin – anteeksi Saision puolesta tosin ovat kajahdelleet niinkin mahtipontisesti, että kirjallisuuden enemmän tai vähemmän turmelema ammattilukija ehti jo epäillä koko romaania enemmän tuotteeksi ja myyntiobjektiksi kuin vakavasti otettavan viestin kantajaksi. Sanojen merkitysarvotkin kun tuntuvat mainonnassa suistuvan samaan inflaatiokurimukseen kuin tasavaltamme markka.

Onneksi sentään Saision ensiesiintymisen näyttävyys on löydettävissä aivan muualta kuin mainoslauseiden yksitoikkoisesta kompista. ”Elämänmeno” on täyteläinen romaani, joka yksinkertaisen ’arkisesta’ kuviostaan kasvattaa kiitollisesti merkityksiä ja joka jo lupaavan ammattitaidon ohella paljastaa myös näkemyksellistä vahvuutta ja eheyttä. Runsaan kahdensadan sivun mitassa Saisio kykenee hyvin hahmottamaan yli puolentoista vuosikymmenen ajanjakson, näyttämään tietyissä rajatuissa puitteissaan, miten aika sodan päättymisestä 60-luvun alkupuolelle saakka oli yhtä kuohuvaa murrosta sekä yleisesti että kunkin yksilön tasolla erikseen. 

Ne, jotka tuona aikoina [aikana] kasvoivat lapsista nuoriksi ja edelleen kohti aikuisuuttaan, kokivat kriisin tavallaan yhtä syvästi kuin vanhempansa. Heille tulevaisuus oli yksi kysymysmerkki – ja menneisyys useimmiten toinen, he olivat paiskatut tähän olemassaoloon, he joutuivat hyvin pelkästi elämään ’annettua todellisuutta’, johon vaikuttaneet syysuhteet eivät kovinkaan helposti olleet selvitettävissä ja ehkä toisessa polvessa he saivat kokea niitä vaikutuksia, joiden on väitetty periytyvän kolmanteen ja neljänteenkin. Näin voisi luonnehtia yhtä Saision tärkeää ja kenties hallitsevinta näkökulmaa, sen rinnalla on toinen, edelliseen suhteutuva ja syitä selvittävä, ja nimenomaan tästä syntyvän vuorottelun kautta romaani rakentuu muotoonsa – ja myös avautuu.

Pitkänsillan takaiset tarinat

Alkuunsa Saision kohdalla kyllä tuntuu siltä, kuin hänellä olisi selvät edeltäjänsä. ”Elämänmeno” ikään kuin tulee perille Alpo Ruuthin, Ari Koskisen ja ehkä Reijo Lehtisenkin vanavedessä. Näin esim. siinä mielessä, että Flemarin, Hesarin ja Vaasiksen kulmille Kallion ja Sörkan rajamaille sijoittuessaan teos saa eräänlaisia kortteli- ja kaupunginosaromaanin piirteitä. Ajallista yhtäläisyyttäkin on paikallisen ohella jossain määrin havaittavissa, ja siinä missä sävyjä ja tuntoja syntyy romaanien ihmisistä käsin, tiettyä, vaikka joskus etäistäkin sukulaisuutta kirjojen ja kirjailijan välillä on näkevinään.

Mutta Pitkänsillan pohjoispuolella on monta tarinaa, ehkä laskematon määrä, ja ne poikivat uusia, esittäjästä se riippuu, jos kyllä kuulijastakin. Saisio on valinnut kertomuksen, joka maistuu omaelämäkerralliselta taikka ainakin läheltä koetulta, mutta samalla kertaa sekä ilmavalla että vakavan painokkaalla realismillaan hän on kyennyt objektivoimaan sen, tekemään siitä yleisesti edustavan ja pätevän ilman että se vaikuttaisi jo kaikkien tuntemalta ja siis kiinnostamattomalta. ”Elämänmenolla” on äänensä, vivahteensa, sen ’tavallinen tarina’ on vain sen.

Kysymys on yhtäältä nuoren sukupolven vaikeuksista löytää paikkansa tässä maailmassa (”Mikä sul on? Ritva kysyi ja kietoi kätensä Eilan ympärille. – ”Ei mikään. Masennus. Ku mikään ei suju”). Sen rinnalla on toisaalta vanhan polven syvä elämänpettymys, näkemys, että kaikki on jo ohi, ja aivan turhaan (... voi saatana saatana mite se on elämä mäntkii ... kakaroije ettee hyppäämises ja niilt sie et ainakaa kiitokse sannaa kuule, vaik mikä ois...”). Näistä asetelmista ristiriidat tietenkin käynnistyvät ja yhteentörmäyksiä tapahtuu, proletaarinen ympäristö, jossa valitsee eräänlainen ’pärjäämisen henki’, sekä niukat elinehdot ja jopa suoranainen puutekin vielä voimistavat näitä.

Äidin ja tyttären mahdoton suhde

Romaanin eittämätön keskushenkilö on herkkä ja arka Maija, valtaosa tekstistä on hänen ankeaa kehityshistoriaansa hänen itsensä kokemana. Kaikki on hänelle vaikeaa, koska hän ei täytä ensimmäisen ja alkeiskontaktinsa, äitinsä mittoja. Hänet masennetaan jo varhaisina vuosinaan, koska hän aviottomana ja ei-toivottuna lapsena on äitinsä alituinen riesa, vaikka tämä toisin todisteleekin – koskaan hän ei osaa olla ’kunnolla’, niin kuin pitäisi, alituiseen hän saa elämänohjeensa vyöremmin, läimäytysten ja karkeasanaisten, hänen kelvokkuutensa tyystin mitätöivien haukkujen säestyksellä.

Pelot syntyvät tästä, samoin jatkuva turvan hakeminen jostain kaukaa, ihanteellisista tyttökirjoista ja viimein Jeesuksesta. Ilmeinen luova lahjakkuuskin umpioituu, etevä piirtäjä sulkeutuu maailmantuskaansa, ei saa itsestään potentiaalisten kykyjensä mukaisia tuloksia irti, antaa mennä. Kun koulukaan ei enää suju, hän on jälleen täyttänyt äitinsä alitajuiset odotukset – tällaisia uppiniskaisia, laiskoja oppikoululaisia ei elätetä, ettäs tiedät! Menestyvä ja kaunis nuorempi sisar sekä sinänsä keskinkertainen, mutta painilaakereita korjaava pikkuveli muodostavat vertailutaustan, jonka kontrastivaikutus on ilkeä, lamauttava.

Äiti, karjalainen ja murteensa kuin identiteetin suojuksena säilyttänyt Eila, on perustyytymätön, edellytyksiä hänellä ei kaiketi ole ollut paljon, mutta sotavuodet ja niiden jälkeinen aika näyttävät murskanneen hänen vähätkin mahdollisuutensa.  Tässä avioliiton ’kuten kuuluu’ solmineessa naisessa, sittemmin sotaleskessä, miehiin ja alkoholiin läpikotaisin perehtyvässä tarjoilijassa, suuren rakkauden pettämässä au-äidissä ja edelleen Alponsa kaapanneessa ja häneen turhautuneessa keittiötyöläisessä ja teollisuuden vaihetyöntekijässä kytee silti sammumaton elämänjano. Nuoruus meni, sitä ei saa takaisin, ja sen saavat tuntea kyllä aivan kaikki. Sillä he ovat tiellä, vastuksina; heidän parissaan kaikki kauniit haaveet korvaa vain surkean ahdas slummiasunto alituisine taloudellisine huolineen.

Johdatusta vai valintaa

Eilan kuva yhtäpäätä remmiä heiluttavana rivosuisena äitinä on sinänsä varsin inhottava, mutta kylläkin – hänen yksinpuhelujaksojensa perusteella – hyvin ymmärrettävä. Ei hän varmasti mikään hirviö ole halunnut olla, ja kasvattaja hän taas ei ole osannut olla, kysymys on siitä, kuinka suuressa määrin hän todellakin on olosuhteittensa tuote. Hetkittäin hän itse korostaa omaa valintaakin, mutta asettaa varauksen saman tien: ”Sitä jokkaine tekee elämästää sen, mitä tahtoo ja mihi pystyy.” Determinismiin hän kuitenkin ilmeisesti päätyy antaen silti vielä sattumallekin osuutensa: ”puhast tuurii, jot milt puolelt katuojjaa sitä täs toisiimme katotaa.” Marjan hän joka tapauksessa näkee määrittyvän isänsä kautta, siltä se on omituisuutensa perinyt. Ja myöhemmin Marja itse tietoisestikin kulkee isänsä jälkiä, tämän kirje on hänen aarteitaan, ja äitiänsä kohtaan hän tuntee ”raskasta, tahmeaa vihaa”, vaikka tämä viha taas uskonnollisimmassa vaiheessa aiheuttaakin raskaita syyllisyydentuntoja.

Marjan tilanne tuntuu laukeamattomalta, hän ei näytä pääsevän kehästä ulos. Työ piirustuskonttorissa ja ennen kaikkea hyvä suhde kummitäti Lempiin, kommunistiin – ainoa hyvä ja edes miltei ongelmaton suhde joka Marjalla on – viittovat sentään toiveikkaasti jatkoon. Ammattiosastoon mennessään Marja ei paljon tiedä, ei tiedosta eikä edes aina koe sen toimintoja mielekkääksi, mutta elämään on yhtä kaikki löytynyt uusi suunta. Jokin yhtymäkohta Alpo Ruuthin teokseen ”Kämppä” tulee tässä mieleen.

”Kämpässä” Pera jäi vaikuttamaan, oppositioon, kapinaan samalla kun muu työläisnuoriso vieraantui lähtökohdistaan, perusti perheitä, loi asemaa ja sopeutui systeemin vaatimuksiin. Peran mahdollisuudet ratkaisuunsa olivat kenties ehyessä ja lämpimässä kodissa. Marjan kodista samoja laatusanoja ei voi käyttää – mutta yksikin hyvä ihmissuhde näyttää riittäneen antamaan hänelle suunnan. Niin vähästä suunnan määritys ja asioiden kokemistapa, kaiken elämän motivoituminen, voi olla kiinni. Vai onko se vähästä – kysymys on sentään tunnevajauksen täyttymisestä.

Eli siis lopuksi, vaikka Saision ”Elämänmeno” on jossakin mielessä perin synkeä kirja, siitä löytää kyllä myös joukon lämpimiä valopisteitä. Kasvatuksen ongelmien ja seurannaisvaikutusten kautta se yltää puhumaan maailmojen murroksesta, todellisuuksien vaihdosta, ja paitsi täyteläisesti se tekee sen erinomaisen eläytyvästi. Joidenkin jaksojen tarkkoja tehtäviä sen rakenteessa jää miettimään ja ihmettelemäänkin. Mutta harvoinkos esikoisteosten, etevienkin, kohdalla näin käy.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi