Steinbeckin Tortilla Flat

Kustannus Oy Tammi on "Kirjapiirinsä " kuluvan vuoden kirjoihin liittänyt erään uusimman amerikkalaisen kirjallisuuden huomattavimmista teoksista, jonka tähänastista puuttumista käännöskirjallisuudestamme syystä voi kummeksua. Kysymyksessä on John Steinbeckin Tortilla Flat, joka suomennoksena on saanut Ystävyyden talon nimen.

Tortilla Flat on niitä kirjoja, joista tekee mieli uskoa, että niitä ei ole tehty vaan että ne ovat syntyneet. Sen luomistyö näyttää tapahtuneen niin onnellisen tähden alla, että kirjoittaminen on ollut pelkkää iloa ja kevyt innoituksen humala on kuin itsestään tuonut ilmoille jokaisen sanan ja lausekäänteen, jokaisen mielijohteen ja henkilökuvan. Itsestään selvää on myös, ettei tällainen mehukas kertomus ja – näinkin etäältä arvostellen – ilmeiselle realistiselle pohjalle rakentuva kansan- ja tyyppikuvaus ole ollut mahdollinen ilman täydellistä miljöön tuntemusta.

Tosiasiat suovat luotettavan tukensa tälle vaikutelmalle. Steinbeckin elämäkerta kertoo hänen olevan kotoisin Kalifornian keskiosasta, jossa hän on viettänyt suurimman osan elämästään Tyynen meren rannalla sijaitsevissa pienissä Salinasin ja Montereyn kaupungeissa. Hänen mielenkiintonsa kohdistui alun perin enemmän tai vähemmän luonnonvaraisiin ihmisiin, jotka olivat sangen kaukana modernin maailman intellektuelleista tyypeistä. Onpa häntä syytetty todellisesta epä-älyllisen ihmisen ihannoimisesta.

Joka tapauksessa Steinbeck on tuntenut suurta, sekä taiteellista että sosiaalista mielenkiintoa älyllisesti kehittymätöntä ihmistä kohtaan, jossa hän ei ole nähnyt pelkästään tylsästi vegetoivaa vaisto-olentoa, vaan todellisen ihmisen rikkaine, kulttuurin kahleista vapaina kehittyneine sielunaloineen ja mahdollisuuksineen. Kuvasta tulee lempeän humoristinen, kuten Tortilla Flatista, tai mahtava, traagillinen kollektiivinäky, kuten Vihan hedelmistä, Steinbeckin pääteoksesta. Mutta tuloksen tenho on aina inhimillisen lämmön ja ymmärtämyksen sekä psykologisen terävyyden yhteisvaikutuksessa, aidossa runovoimassa ja tyylin täyteläisyydessä.

Tortilla Flat ilmestyi v. 1935, ja siitä tuli Steinbeckin ensimmäinen suuri menestys, joka ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille maailmanmaineelle, joka v. 1939 teki Vihan hedelmien tekijästä tunnustetun suuren kirjailijan.

Tortilla Flat on silti jo suuren kirjailijan työtä sekin. Se noudattaa yhä Steinbeckin aikaisemman tuotannon fragmentaarista esitystapaa – yhtenäisen romaanin tuntua siinä tuskin on. Sen eri luvut ovat melkeinpä itsenäisiä novelleja, vaikkakin niiden juoni löysästi pujotettuna helminauhana muodostaa tietyn kokonaisuuden.

Kirjan tapahtumapaikkana on Montereyn laitakaupunki, jossa paisanot – espanjalais-meksikolais-intiaaniveren sekatulokset – viettävät onnellista laiskurinelämää, nauttien hetkestä ja huolimatta huomenesta. Steinbeck kirjoittaa yleisölle, joka tuntee pappenheimiläisensä: hän ei selitä eikä perustele, vaan sallii henkilöittensä miljöön ja tilanteiden kohota kuin selkeinä korkokuvina marmorin pinnasta. Tämä marmori on tosin kuumanhehkuva – harvassa teoksessa ilma ja ilmanala luonnostaan näyttelevät niin suurta osaa kuin tässä.

Etsimättä tulee mieleen vertauskohtana toinen maailmankirjallisuuden helmi, Alberto Moravian pienoisromaani Agostino, jossa Välimerellä on samanlainen ratkaisevan tekijän osa.

Aihepiiri ja sen käsittely tuovat taas mieleen toisen amerikkalaisen kirjailijan, Erskine Caldwellin herkullisen Georgian-kuvauksen Georgian poika. Molemmissa on samaa ulkonaisessa kurjuudessa kukkivaa huolettomuutta. Ja molemmat edellyttävät myös suomentajalta erityisen paljon tyylitajua ja kekseliäisyyttä.

Georgian poika, jonka suomennos on V. Vankkojan loistavaa käsialaa, ei turhaan ole saanut kaikkein korkeinta tunnustusta osakseen. (Kirjan kannessa esiintyvää nimenmuunnosta "Erskine Galdwell" ei ole pantava kääntäjän tilille!)

Jouko Linturi on Ystävyyden talossa selviytynyt tehtävästään kiitettävästi hänkin – tosin ei aivan yhtä nerokkaasti kuin Vankkoja. Mutta hänelläkin on tekstissään tyyliä ja vapautuneisuutta, joka ei meikäläisissä käännöstuotteissa ole aivan tavallista.

Suomennos siis omalta tärkeältä osaltaan myötävaikuttaa siihen sekoittumattomaan nautintoon, jonka Ystävyyden talo lukijalleen tarjoaa. Danny, joka perii talon ja kerää siihen auliisti kanssa-asukkaikseen joukon vertaisiaan paisanoja, on luonteena mielenkiintoinen, jopa syvä ja "todellisena" ihmisenä aidon tutkimatonkin. Erinomaisen eläviä hahmoja ovat myös hänen veikkonsa, alituiset vankilanasukkaat, viinin naisten ja luvattoman omaisuuden ystävät.

Heidän filosofointinsa ja moralisointinsa ovat verrattomat. He seurustelevat hyveensä kanssa luonnonlapsen oveluudella, eläen tuskin katkismuksen sääntöjen mukaan, mutta silti ihastuttavan viattomina, helläsydämisinä – ja inhimillisen heikkoina.

Tosin he ovat laitakaupungin loisia, mutta Steinbeck on tyylittelevällä kuvauksellaan vetänyt heidät yleisinhimillisen piiriin ja siten tehnyt heistä eräänlaisen hupaisan viistosta kulmasta nähdyn, laajemminkin pätevän ihmistutkielman. heidän ympärillään rehottaa laitakaupungin flora väärentämättömän väkevänä, mutta vailla yhteiskunnallista kurjistamistendenssiä: kaikki on nähty paisanojen omalta kannalta, jonka mukaan tavat ja tapahtumat, olivat ne millaisia tahansa, ovat ylen luonnollisia eivätkä anna aihetta muuhun kuin korkeintaan rikkiviisaiden "opetusten" löytämiseen.

Tämä aurinkoinen tarina päättyy murheeseen, jonka alakuloisuuskin olisi aurinkoinen, ellei lukija lopultakin aavistaisi rivien välistä tekijän omaa pikku tendenssiä. Kaikki omistaminen on pahasta ja tuottaa vain onnettomuutta, se on sekä Dannyn että Steinbeckin toteamus.

Danny maksaa saamansa perinnön elämänhalunsa menetyksellä, mikä johtaa hänet auttamattomaan melankoliaan ja lopulta kuolemaan. Hän on ollut omalaatuinen merkkihenkilö ja suuri luonne kaikessa puutteellisuudessaankin. Kuoltuaan hänestä tulee melkein kansansankari, jonka muisto näyttää kätkevän myytin ja laulujen ainekset.

Se tyylin runous, joka on kannattanut kertomusta sen hilpeissä, humoristisissa, groteskeissa vaiheissa ja silloin tällöin puhjennut kukkaansa luonnonmaalauksissa tai herkistyneissä palasissa, luontuu lopputunnelmissa leveän, mutta tyylittelevän pateettiseksi huipennukseksi, josta ei siitäkään puutu humoristisia ja koomillisia puolia.

Ystävyyden talo on oivallinen esimerkki siitä, että ns. hyvä ja korkeatasoinen kirja samalla voi olla niin hauskaa luettavaa kuin suinkin voi toivoa.

Arvio julkaistiin alun perin Helsingin Sanomissa 24.9.1950

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi