Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina (Eino Leinon arvioimana)

Teuvo Pakkala: Pieni elämäntarina. Siv. 303. Hinta 3:75. Otavan kustannuksella.

”Kirjalla on tällaisena oma viehätyksensä. Sen tyyli hermostuttaa lukijankin, kiihottaen uteliaisuutta ja jälleen laimistuttaa, kiihottaa ja jälleen nykii meitä mukanaan. Se ei koskaan tempaise meitä kerrallaan kokonaan, se tempoilee.” Eino Leino, Päivälehti 4.6.1903

Teuvo Pakkalan uusi, suuri romaani, jolla hän jälleen on astunut parin huvinäytelmän keskeyttämälle kertovan kirjailijan uralleen, on kokoonpantu äkkiarvaamattomuuksista.

Tekijä on siinä ottanut käsitelläkseen erään nuoren, sivistyneen naisen sielun-elämää ja tehnyt sen niin suurella vivahdusrikkaudella ja niin tuhansilla piirteillä, että ne monessa kohdin alkavat hyppiä meidän silmissämme. Hän maalaa ja maalaa henkilönsä kuvaa, hän johtaa hänet mielentilasta toiseen, elämänkohtalosta elämänkohtaloon, antaa jonkun odottamattoman tapauksen äkkiä valaista häntä aivan odottamattomalta puolelta, antaa hänen itsensä äkkiä tarttua tapausten juoksuun aivan toisella tavalla kuin lukija on odottanut. Hän leikkii henkilönsä kanssa kuin kissa hiirellä, irtautuu siitä välistä ja katselee sitä kauvempaa, heittää sen vuoroin korkealle ilmaan ja katselee sitä kaiken mielikuvituksen valossa ja paiskaa sen jälleen maahan, keskelle todellisuutta, ikäänkuin sanoakseen: tuossa olet!

Tämä kaikki tapahtuu niin nopeasti, että me tuskin jaksamme seurata hänen tarkoitustaan, hän ei anna millekään asialle aikaa vaikuttaa, hän ei pysähdy pitemmälti mihinkään ratkaisevaan kohtaan, ei syvenny mitään mielentilaa perinpohjaisemmin maalaamaan, ei levene missään mihinkään seikkaperäisempään todellisuuden kuvaukseen.

Pakkalan romaanissa on alusta asti kaikki kohdat ratkaisevia kohtia, kaikki mielentilat ratkaisevia mielentiloja, toiminnan juoksu voi katketa millä kohdalla hyvänsä, päähenkilö juosta järveen millä paikalla tahansa. Jokainen piirre on otettu yhtä tärkeästi, jokainen sielullinen vivahdus yhtä voimakkaasti, me emme näe niiden välillä arvo- taikka välimatkasuhdetta, kirja on kirjoitettu ilman perspektiiviä. On meidän mieleemme johtunut Pakkalan romaania lukiessa järven pinta vesisateella, jossa tuhannet pienet vesipisarat kirpoilevat. Jokainen pieni piirre on vedetty taiteilijan kädellä, jokainen huomio erikseen on nähty tarkalla silmällä, jokaisella niillä on elämä erikseen, mutta ne eivät yhdy meidän mielikuvituksessamme miksikään suureksi, eläväksi kokonaisuudeksi. Me emme sanalla sanoen näe metsää puilta.

Ainoa kokonaiskuva, joka meidän mieleemme jää laskiessamme kirjan käsistämme, on että meille on esitetty erittäin hermostunut, erittäin hysteerinen ja erittäin merkillinen nainen, poikkeusluonne, jonka lähempää laatua emme mitenkään voi tehdä itsellemme selväksi. Kirjalla on tällaisena oma viehätyksensä. Sen tyyli hermostuttaa lukijankin, kiihottaen uteliaisuutta ja jälleen laimistuttaa, kiihottaa ja jälleen nykii meitä mukanaan. Se ei koskaan tempaise meitä kerrallaan kokonaan, se tempoilee. Ester Kalm – se on päähenkilön nimi – voi tehdä mitä tahansa ja koska tahansa. Hän voi purskahtaa itkuun ja ratketa nauramaan, matkustaa maalle ja matkustaa kaupunkiin, mennä kihloihin ja purkaa kihlauksensa, ilman että meillä on vähäisintäkään aavistusta siitä, miksi hän tuon kaiken tekee. Me luemme eteenpäin, me saamme silloin tällöin jonkun selityksen, me luulemme silloin tällöin päässeemme juonen perille ja huomaamme heti ensi käänteessä, että me emme ole ymmärtäneetkään. Ester Kalm on milloin nöyrä, äärimmäiseen asti herkkä, kaltoin kasvatettu maalaistyttö, milloin on hän kaikkien tanssiaisten kuningatar, milloin oikullinen, ylpeä herrojen sydänten hallitsijatar, milloin renkien toveri ja jokaisen vähänkin rohkeamman maalaispojan silmäystä vapiseva. Hän on milloin arka, milloin rohkea, milloin itsetietoinen, milloin itsetiedoton, milloin onnellinen, milloin onneton, milloin paatunut, milloin äärimmäisen tunteellinen.

Tämä kaikki on meistä erittäin mieltäkiinnittävää, me näemme edessämme erään salaperäisen voiman, johon meidän tekee mielemme tutustua, erään salaperäisen maailman, johon me mielisimme kurkistaa, mutta – tekijä ei anna meidän kurkistaa. Hän jättää Ester Kalmin meille yhtä salaperäiseksi kuin alussakin, hän antaa meidän lukea tuon 303 sivua pitkän romaanin kädestämme sillä tunteella, että tekijä leikkii meidän kanssamme eikä ole alunpitäen aikonutkaan mitään selittää. Siinä ei hän mielestämme tee oikein meitä kohtaan.

Samanlaisia kuin päähenkilö ovat kirjan muutkin henkilöt. Nekin ovat sekä hyviä että pahoja, kovia ja lempeitä, tunteellisia ja tunteettomia, miten milloinkin. Niin Esterin isä ja äitipuoli, niin hänen sekä herra- että renkirakastajansa. Mitä niiden herättämään mielenkiintoon tulee, viittaamme siihen, mitä yllä olemme päähenkilöstä sanoneet.

Toimitus on lisännyt kirjoitukseen kappalejaot.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi