Tove Jansson: Trollvinter (Taikatalvi)

Tove Jansson: Trollvinter (Taikatalvi) 146 s.- Schildts.

"Läpikotaisin viehättävä kirja ja loppujen lopuksi taiteellisin ja humoristisin näistä taiteellisista ja humoristisista tarukirjoista."

Toini Havu, Helsingin Sanomat 1.11.1957

Samanaikaisesti kuin kohta koko maailman, ovat Tove Janssonin muumipeikot valloittaneet myös suomenkielisen lukijakunnan ja kun kirjasarjaan nyt on alkukielellä ilmestynyt uusi osa, ”Trollvinter”, on se hauska ahmaista heti tuoreeltaan. Ei enää tarvinne selvittää, että tekijä on itse myös kuvittanut kirjansa, ja lystikäs kansi on samoin hänen tuotettaan.

Tove Janssonin muumilaakson ja sen satuympäristön asukkaat ovat omalaatuisella tavalla ihmisten ja eläinten välimuotoja, pikku menninkäisiä, joilla on epäilyttävästi ihmisten ominaisuuksia. Muumiperhe itse on paistavan aurinkoinen, sillä on herkkä omatunto, kehittynyt sosiaalinen vaisto ja mieltymys elämän rauhaisaan mukavuuteen, joka vaikuttaa kuin hermolääke nykyisen hätäisen ihmismaailman asukkaaseen. Siinä varmaan on yksi muumimaailman osakseen saaman suosion salaisuuksista – taiteellista salaisuutta on vaikeampi mennä määrittelemään, vaikka sen vaikutus onkin ainakin yhtä vahva kuin muumien hyväntahdon-lähettilään toimen.

”Trollvinterissä” Tove Janssonin menninkäiset ovat psykologialtaan ihmisten kaltaisia enemmän kuin koskaan ennen. Tekijä on nyt jopa pikkuriikkisen kallistunut varsinaiseen allegoriaan. Aikuisen lukijan mielestä se nostaa kirjan arvoa, koska hänellä näin on tilaisuus tehdä mitä hupaisimpia vertailuja ihmisten ja Muumipeikon talvitovereiden välillä. Niistä näet useat edustavat karakteristisesti erilaisia luonnetyyppejä ja siis myös sosiaalisia kohtalotyyppejä. Mutta pyrstötähti-seikkailu ja tulvajuhannus ovat taas jännittävämpiä ja monivivahteisempia. Miten näin ollen lapset asian ratkaisevatkin – joka tapauksessa kuuluvat niin ”Trollvinter” kuin muutkin muumikirjat kaikkien ikäluokkien kirjavalikoimaan.

"Trollvinterin” erikoishyveitä ovat sen luonnonkuvaukset – tätä sanaa lienee käytettävä. Runoa ne joka tapauksessa ovat, ja tekijä on mainiosti eläytynyt siihen ensikertaisen ihmeen tunnelmaan, jona ensimmäisen kerran elämässään ja ainoana muumina kesken kaiken talviunestaan herännyt Muumipeikko kokee ensin talven ja sen eri säät sekä sitten varhaiskevään koittamisen. Kun tekstiä vielä huippukohdissa elävöitetään runonpätkillä – valitettavasti Jansson vain ei ole pannut paperille niitäkin Too-tickin refrengejä, ”joita kukaan ei voi ymmärtää” – syntyy joskus kerrassaan maaginen vaikutelma. Tällainen on esim. Tootickin laulu revontulien loisteessa, pimeyden ja pakkasen lepyttämiseksi sytytetyn talvikokon ääressä:

Nu kommer de stumma,

de ensamma, villsamma,

Vilda och stillsamma,

– dunka på trumma –

det krasar i brasan

För vitt och för svart!

Svängande svansar

Slänger och dansar

– dunka på trumma –

dunka och dansa

för svart svart natt!

Yksinäinen ja palelevan Muumipeikon kiukkuinen kesälaulu taas on selvästi muumilaakson Dan Anderssonin kirjoittama (s. 39 ”Ni mörkerdjur som gömmer er och kallas skrymt och skrott…”)

Muumipeikko itse on seurallinen ja hyväntahtoinen olento, vaikka vastuu talosta muun perheen nukkuessa ja naapurilaakson siirtoväen vähitellen sekä vallatessa että tyhjentäessä kodin hermostuttaa häntä. Keväällä heräävän äidin suhtautuminen kuitenkin tyynnyttää hänet lopullisesti, ja jo sitä ennen hän on oppinut jopa nauttimaan tilanteesta ja ymmärtämään monia kummallisia asukkejaan.

Tove Janssonin talvimenninkäiset ovat muuten mielikuvitusta kiihottava lisä hänen muumifaunaansa. Kaikkein mielenkiintoisin – josta vähiten saadaan tietää – on tiskipöydän alla asuva pieni vihainen erakko, joka puhuu kieltä, jota vain hän itse ymmärtää ja joka loukkautuu kaikesta ja riitelee itsekseen tiskipöydän alla.   Mutta Muumipeikon vieraaksi tupsahtaa myös tuhannen vuoden takainen esi-isä, joka linnoittautuu uuninrakoon. On hemuli, joka harrastaa voimakasta talviurheilua ja uskoo, että kaikki pitävät hänestä, vaikka kukaan ei jaksa sietää hänen hilpeää melunpitoaan, on susien veljeyttä kaipaava koira Ynk ja ennen kaikkea Too-ticki, joka ujouttaan asuu näkymättömien päästäisten kanssa uimahuoneessa ja edustaa personana realistista, tasapuolista elämänviisautta. Mutta tapaamme myös vanhoja ystäviä, ennen kaikkea pikku Myyn, joka – päinvastoin kuin Muumipeikko – heti on talvessa kuin kotonaan, tämä kiukkuinen, humoristinen ja proosallinen tyttömenninkäinen, joka on niin pieni, ettei hän jätä lumeen mitään jälkiä.

Tove Janssonin kirjat – eivätkä vain hänen sarjakuvansa – ovat jo tutut kansainvälisillä markkinoilla. ”Trollvinter” otetaan epäilemättä sekin vastaan avosylin. Se on läpikotaisin viehättävä kirja ja loppujen lopuksi taiteellisin ja humoristisin näistä taiteellisista ja humoristisista tarukirjoista.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi