Veijo Meri: Manillaköysi

Veijo Meri: Manillaköysi. Tarinaa. 158 s. Otava

”Veijo Meren kertojantiellä Manillaköysi on merkillinen etappi, joka yhä vahvistaa vaikutelmaa hänen itsenäisyydestään ja panee jännittyneenä odottamaan hänen seuraavia teoksiaan."

Kai Laitinen, Helsingin Sanomat 17.11.1957

Veijo Meren esikoisteos, kolmen vuoden takainen novellikokoelma Ettei maa viheriöisi jäi mieleeni voimakkaan omintakeisuutensa vuoksi. Jokainen sen novelli on kuin eri muottiin valettu; mitään yleistä kertomuksesta toiseen periytyvää muotokaavaa ei ollut nähtävissä. Lukijan oli kunkin novellin kohdalla löydettävä uusi näkökulma ja pystyttävä hahmottamaan kertomus omalakisena kokonaisuutena, joka avautuu vain sisältä käsin.

Tämä on hyvä pitää mielessä, kun lähestyy Veijo Meren uutta teosta Manillaköysi. Jos se olisi tylsempikynäiseksi tunnetun miehen työtä, sen saattaisi helposti sivuuttaa köydenhuitaisulla ja toteamuksella: löyhää. Mutta nyt on niin, että löyhyys ei kuulu alkuunkaan Veijo Meren tyylillisiin synteihin; jos teos vaikuttaa löyhältä, täytyy sen olla sellainen tahallisesti ja tietoisesti. Alaotsikko ”Tarinaa” viittaa samaan suuntaan: mitään suljettua sommitelmaa tässä ei ole aiottukaan antaa, vaan rapsodia, ainesjoukko joka järjestyy määrätyn näkemyksen mukaisesti ja pyrkii eri päämääriin kuin ”tavallinen”, juonen hallitsema romaani.

Teoksen ”punainen lanka” on ilmaistu jo sen nimessä – manillaköysi. Muuan Joose löytää huoltotieltä hyvän köydenpätkän ja salakuljettaa sen lomamatkalla kotiinsa vaatteiden alla, vartalon ympäri käärittynä. Hän joutuu kuulemaan joukon kaameita sotajuttuja ja pääsee kotiinsa vähissä hengin, puolikuoliaaksi kuristuneena, kuullakseen ensimmäisenä koti-iltanaan vielä kalavaleen luokkaa olevan luikurijutun ensimmäisen maailmansodan päiviltä. Juoniromaani ei Manillaköysi siis ainakaan ole, sillä tämä juoniaineksena oleva juttu on sinänsä jokseenkin mieletön.  

Mieletön: siinä tulikin muuan avainsana. Sillä jos romaanin teemaksi käsitetään sodan mielettömyys, alkaa sen sommitelma elää uudella tavalla. Sodan mielettömyyttä nämä karmeat jutut, joiden realismi toisinaan hipoo siedettävyyden rajoja, juuri valaisevat ja tähdentävät. Sama aihe toistuu jokaisessa kertomuksessa, saksalaista sotilasjunaa koskevassa väliepisodissa ja itse kehystarinassa, Joosen köysihistoriassa. Näistä eri katkelmista muodostuu kuin mosaiikin palasista sodan kuva, samalla kertaa karmean makaaberi ja järjettömyydessään naurettava.  

Manillaköysi olisi hermoille käypää ja paikoin suorastaan vastenmielistä luettavaa, ellei siinä olisi mukana niin suuri annos huumoria. Sen hirtehishuumori on kolkkoa, äkillisellä tavalla ”jysäyttävää” ja ennen muuta irvokasta. Tulee ajatelleeksi – kenties teoksen kansipiirroksen johdattamana, -- että ”nyysitty” köysi ympärillään matkaava Joose on kuin elävä luurankomies, sodan groteski tunnuskuva. Tämän luurankomiehen olemukseen kuuluu, että hän nauraa – tai ainakin irvistelee – ja että hänelle nauretaan. Vain hirtehishuumori pystyy nousemaan painajaismaiseksi tyylitellyn todellisuuden, järjettömien sattumien ja kaiken mielettömyyden yläpuolelle; vain se jää, vain sen turvin voidaan elämä kestää. Kun kuolema väijyy joka hetki, ei ole muuta neuvoa kuin ”nauraa manalaista vasten partaa”. Mutta ei ole hirtehishuumoria ilman ihmistä: tämä johtopäätös on tärkeä sekin, vaikka sitä ei kirjassa missään suoranaisesti sanota.  

Manillaköydestä ei ole ihan helppo pitää. Onpa miltei varoitettava siitä sellaisia lukijoita, jotka etsivät helppoa ajanvietettä tai ruusuisin värein maalattua toivekuvaa elämästä. Se on sodan mielettömyyden peili, ja jos tuohon peiliin haluaa vilkaista, ei pidä odottaa näkevänsä mitään kiiltokuvaa. Veijo Meren kertojantiellä Manillaköysi on merkillinen etappi, joka yhä vahvistaa vaikutelmaa hänen itsenäisyydestään ja panee jännittyneenä odottamaan hänen seuraavia teoksiaan. Sillä selvää on, että hän pystyy vielä parempaankin ja että todellisuuden pakostakin täytyy näyttäytyä hänellä muunkinlaisena kuin ankean jähmeänä ainesjoukkona tai irvokkaana kalmanhajuisena piiritanssina. Ehkä vastaisuudessa myös selviää hänen tuotantonsa perusarvoitus: mikä on se magneetti, mikä on se sisäinen ponnin, joka panee hänet itsepintaisesti hakeutumaan sodan pariin ja hakemaan aiheensa ympäristöstä, jonka kanssa hän omakohtaisesti ei ole ehtinyt tehdä tuttavuutta?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi