Kunnianhimoton haaveilija

Nuori nainen ja kitara. Onhan tämä jo nähty ja kuultu monta kertaa. Vai onko? Laulaja-lauluntekijä Iida Umpikujan käsittelyssä folkpop saa lähes anarkistisia sävyjä, kun laulut juoksentelevat minne sattuu ja tarinankerronta poukkoaa levottomana lapsenkorkean äänen saattelemana.

Lauluissa pistetään tunteet jakoon, kun kerrotaan toivottomuudesta ja epätoivosta. Mutta tapa, jolla asiat tuodaan esille, on kuin aurinko vinkuisi hampaissa. Häikäisee niin, että tekee mieli pistää viheltelyksi.

Musiikista tulevat hetkittäin mieleen Lou Reed, Daniel Johnston ja Risto Ylihärsilä.

"Ihailen Maritta Kuulaa", Umpikuja kertoo.

Laulut kertovat omista kokemuksista. Teksteissä käsitellään pienen elämän suuria tunteita, eroja ja rakkautta. Mennään nokkospuskissa, nakuillaan ja uumoillaan, että varastettu fillari on vain lainattu.

Pikkulikkana Iida Umpikuja ränkytti äitinsä akustista kitaraa. Teinivuodet menivät musalukiossa, kunnes musiikki unohtui hetkeksi. Kitara löysi taas tiensä syliin koti-ikävää taittamaan, kun Iida asui parikymppisenä vuoden verran Slovakiassa, maailmaa katselemassa. Alkoi pukata biisejä.

"Kaikki biisini ovat aina syntyneet tosi vaivattomasti, koska en ole koskaan tähdännyt niillä mihinkään."

Umpikuja sanoo olevansa täysin vailla kunnianhimoa. "Mulla on levy, josta joku kirjoittaa jutun, joku lukee sen ja kuuntelee mun laulun. En tarvitse muuta, voin kuolla onnellisena."

Hetken tivaamisen jälkeen hän kuitenkin kertoo, mitä tapahtuisi, jos kunnianhimoa yhtäkkiä sattuisikin löytymään.

"Lähtisin sinfoniaorkesterin kanssa konserttikiertueelle ja valloittaisin maailman. Morrissey kutsuisi mua etunimellä ja pyytäisi omistuskirjoitusta uusimpaan levyyni. Asustelisin palatsissa ja tiskailisin kaiket päivät."

Nyt 24-vuotiaana Umpikuja on opintojensa kanssa loppusuoralla Ikaalisten käsi- ja taideteollisesta, huonekalurestauroinnissa. Hänen on määrä valmistua toukokuussa artesaaniksi.

"Siitä ei ole hajuakaan, mikä minusta tulee isona. Toivottavasti hyvä tyyppi. Ja hyvä saksofonisti. Mä ja musa kuljetaan käsi kädessä."

Keikoille Umpikuja nousee usein musiikillisen puoliskonsa Mikko Miehen kanssa, joka tuo lisäsävyjä soittamalla melodicaa, kellopeliä ja rytmimunaa.

"Soitan toiveita", Iida vinkkaa.

Ja covereita. Vakionumeroiksi ovat muodostuneet Meiju Suvaksen Pure mua sekä Nisa Sorayan Anna rakas raju hetki (Kevään sävel -ehdokas 1985).

"Me emme treenaa, vaan menemme suoraan keikoille. Siinähän oppii, ja sitä paitsi yleisön kanssa on kivaa, kun vuorovaikutus on niin välitöntä. Se menee helpolla ihan stand-upiksi."

Umpikuja ei turhaan pidättele.

"Ei mulla ole salailtavaa. Intohimo on eteenpäin ajava voima. Tykkään suomalaisesta melankoliasta, ja siitä että voidaan vaan olla hiljaa, mutta pohjimmiltani olen hyvin iloinen. Paljastan itsestäni kaiken lauluissani – ja välispiikeissä. Annetaan mennä vaan!"

Iida Leppänen alias Iida Umpikuja, 24, opiskelee huonekalurestaurointia Ikaalisten käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa ja valmistuu keväällä artesaaniksi. Asuu Tampereen Pispalassa ystävänsä kanssa. Harrastaa lehtien lukua, huonoja vitsejä, taijia ja iltaisin Ingmar Bergmanin elokuvien katselua. Plastic Passion -pienlevy-yhtiö julkaisi maaliskuussa Umpikujan omaa nimeä kantavan esikoislevyn.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi