Vartalosta vartaloon

Antiikissa, jonka ihanteet jäivät elämään klassisina, ei ollut ainoastaan yhtä miesvartaloihannetta. Toisaalta ihanne oli maskuliinisen lihaksikas Herkules, toisaalta kauniina pidettiin nuoren pojan silkoista pehmeyttä. Alastomina kuvattujen naisjumalattarien, kuten Milon Venuksen, vartalonmuodot olivat lähellä maskuliinisia ihanteita: vyötärön ja lantion leveys ovat lähellä toisiaan, ja rinnat ovat kiinteät. Tärkeintä alastonkuvissa oli tasapaino ja harmonia: ideaalivartalon mittasuhteet poikkesivat todellisuudesta. Alaston miesvartalo oli inhimillisen täydellisyyden ilmentymä. Sen kuvaamisessa taiteilijan piti sitoutua symmetrian sääntöihin.

Keskiajalla naisen vartaloihanne viittasi hedelmällisyyteen - ja sen ohella myös Neitsyt Marian neitseelliseen sikiämiseen. Ihanteena olivat pienet rinnat ja iso, päärynän mallinen alavartalo. Kaikkien naisten oli ihailtavaa näyttää siltä kuin he olisivat raskaana.

Alaston miesvartalo säilyi pitkään täydellisen kauneuden ilmentymänä, ja sen kuvaamista jatkettiin antiikin esikuvien mukaisesti vielä silloinkin, kun anatominen tietämys olisi mahdollistanut realistisemman esittämistavan. Alastoman ihmisen kuvaamisessa ideaali syrjäytti luonnon.

Renessanssiaikana 1400-luvulla antiikin ihanteet tulivat taas esikuviksi. Alastoman naisen kuvauksessa ei kuitenkaan palattu Venukseen, vaan säilytettiin kapeampi vyötärö ja leveämmät lanteet. Tosin 1500-luvun alussa Keski-Euroopassa nähtiin vielä keskiaikaisen ihanteen mukaisia naisvartaloita kapeine uumineen, leveine lantioineen ja päärynävatsoineen.

1600-luvulla, barokin aikaan, naisen vartaloihanne muuttui täysin. Ajan ihanne kuvastuu Rubensin ja Rembrandtin maalauksissa, joiden rehevät naiset toimivat suoranaisena ylistyksenä todellisille (tosin yltäkylläisyydessä eläville) naisille. Äärimmäisyyksiä rakastavana aikana ei selluliittia peitelty.

1700-luvulla rokokoo toi mukanaan ylikapean vyötärön vaatimuksen ja korsettiin sonnustautuivat myös miehet. Naisen tuli olla pyöreä ja pehmeä, mutta ei barokkimaisen hyllyvästi, vaan ehdottoman hillitysti. Sekä miehen että naisen ihannemuoto oli kapeaselkäinen ja voimakkaasti vyötäröä kohti suippeneva, teräväkulmainen kolmio.

1800-luvulla suosittiin naisilla edelleen täyteläisiä, mutta pienehköjä rintoja, kohtuullisen kapeaa vyötäröä ja pyöreän leveää lantiota. Modernismin alku toi kuitenkin myös mukanaan avantgardistisemman tyylin: naisesta haluttiin tehdä abstrakti taideteos. Taide lakkasi kuvastamasta ideaalivartaloa, ja vartalo otettiin taiteen käyttöön abstraktimmilla tavoilla. Ihannevartalon kuvat siirtyivät vähitellen toisaalle visuaaliseen kulttuuriin: viihdeteollisuuteen ja mainoksiin.

1920-luvulla naisen ja miehen ihannevartalot muistuttivat toisiaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin länsimaisessa historiassa. Kurvikkuus oli tyystin pannassa: naisen ihannevartalo oli suora, lattarintainen ja suorastaan tikkumainen.

1950-luvulla muotiin tuli pin-up: Marilyn Monroen kaltaiset hoikkauumaiset, leveälanteiset, uhkeat naiset.

1960-luvulla Twiggy valloitti mallimaailman, ja anorektinen vartalo on siitä lähtien säilynyt ihanteena huippumuodin piirissä. Samalla tapahtui muotimaailman ihannevartalon ja eroottisena pidetyn vartalon eriytyminen: androgyyninen mallikauneus ja eroottisempi missikauneus eriytyivät.

1900-luvulla myös miehen vartalo on tullut klassisten antiikin ihanteiden piiristä enemmän ajan maun ja muodin mukaan muuttuvaksi. Tämä näkyy esimerkiksi kehonrakennuksen historiassa. Kehonrakennuksen aloittajan Eugen Sandow'n herkulesmainen ruumiinrakenne oli ihanne maailman ensimmäisissä kehonrakennuskisoissa 1900-luvun alussa. 1920- ja 1930-luvuilla ihanteeksi tuli kuitenkin notkeampi ja virtaviivaisempi vartalo. Toisen maailmansodan jälkeen lihaksikkuus palasi, mutta aivan uudella tavalla.

Enää ei haluttu nähdä ihannetta, vaan jotain lähes yliluonnollista, poikkeavan lihaksikasta. 1950-luvun amerikkalainen tähti Steve Reeves ja 1970-luvun mestari Arnold Schwarzenegger ovat tästä äärimmäisiä esimerkkejä.

Antiikin poikamainen androgyynisyys on 1900-luvulla säilynyt ihanteena esimerkiksi pop- ja rockmusiikissa.

Lähteinä on käytetty taidehistorian professori Annika Waenerbergin ja dosentti Leena-Maija Rossin haastatteluita sekä teoksia Adam: The Male Figure in Art ja Extreme Beauty: The Body Transformed.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi