Björn in the USA

Viime joulukuussa presidentti Barack Obama järjesti Valkoisessa talossa illalliset, joille oli kutsuttu muun muassa näyttelijät Mel Brooks ja Robert De Niro.

Obama myönsi heille merkittävät Kennedy Center -tunnustukset. Palkittavien joukossa oli myös Bruce Springsteen, jolle Obama piti puheen. Hän sanoi, että Springsteenin keikat eivät ole vain konsertteja, vaan ”ehtoollisia”. Obama ei luultavasti ollut Tukholman Globenissa kesäkuussa 1992.

Minä olin. Istuin hajapaikalla ruotsalaisen bisnesporukan keskellä. He olivat tulleet syömään popcornia ja juttelemaan lomasuunnitelmistaan, eivät nauttimaan ehtoollista. Brucekaan ei ollut parhaimmillaan, sillä hänen E Street Bandinsa oli siihen aikaan korvannut outo maailmanmusiikkiryhmä.

Kun The River -kappale alkoi, ruotsalaiset heräsivät. Hei, tämän me tunnemme. He alkoivat huojua, taputtaa käsiään ja laulaa mukana. Vuosikausiin en saanut sitä näkyä päästäni, vaikka kuinka yritin. ”Wii gou daun tyy dö rivvö.”

Kahdeksan vuotta myöhemmin, kesällä 2000, tiirasimme ystäväni kanssa vuokra-auton ikkunasta vaatimatonta taloa Freeholdin pikkukaupungissa New Jerseyssä. Siinä Bruce Springsteen oli asunut lapsena. Muita pyhiinvaeltajia ei näkynyt. Ajoimme harmaiden teollisuustaajamien halki Asbury Park -nimiseen rantakaupunkiin ja etsimme Stone Pony -baarin, missä Bruce soitti ensimmäisiä keikkojaan. Sielläkään ei ollut ketään. Vain autioita katuja ja romahtaneita huvipuistolaitteita kuin romanialaisessa taide-elokuvassa.

Jatkoimme matkaa lohduttoman slummin läpi, kun yhtäkkiä pimeydestä automme eteen juoksi pieni tyttö.

Juoksimme tytön luo. Hän oli sokissa ja piteli kättään, johon auton sivupeili oli iskenyt. Hänen nimensä oli Kenisha, ja hän oli yhdeksän. Naapuritalon parvekkeella nainen ja kaksi teiniä seurasivat tapahtumia. He olivat Kenishan perhettä.

Parissa minuutissa paikalle tuli poliisipartio. Poliisit katsoivat kättään pitelevää mustaa pikkutyttöä. Ja sitten he katsoivat kahta turistia likaisissa bermudashortseissa.

”Tunnustatko, että ajoit hänen päälleen”, toinen poliiseista kysyi minulta. Hänen epäkäslihaksensa muljahtelivat taivaansinisen paidan alla. Silloin esiin astui Joe Henderson, silminnäkijä, joka oli ajanut takanamme. Joe sanoi, että tyttö oli juossut automme eteen. Saimme jatkaa matkaa. Käteni tärisivät monta tuntia.

Brittiläisessä The Sunday Times Magazinessa ilmestyi viikko sitten harvinainen Bruce Springsteenin haastattelu. Hän esitteli toimittajalle luomutilaansa, jossa on myös hevosia. Jessie-tytär on kuulemma voittanut pystejäkin esteratsastuksessa.

Tila sijaitsee aika lähellä sitä risteystä, jossa törmäsimme Kenishaan. Juuri siitä Amerikasta upporikas Springsteen puhui. Hän oli vihainen. Hän kertoi, miten ilmapiiri oli muuttunut ahdistavaksi Yhdysvalloissa. Siitä, miten Obaman maltillisetkin uudistukset leimataan marxilaisiksi ja miten kasvavat tuloerot syövät Amerikan sielun ja sydämen.

Politikointi ja Obaman tukeminen olivat ärsyttäneet monia Brucen faneja. Kun hän oli kerran poistunut ravintolasta illallisen jälkeen, kokki oli juossut perään ja huutanut parkkipaikalla: miksi teet tämän?

Globenista asti minua vainonnut kuva haihtui lopullisesti vasta heinäkuussa 2008 Springsteenin konsertissa Olympiastadionilla. Tajusin silloin, miksi pohjoismaalaiset rakastavat Brucea niin paljon. Miksi hän on meille Björn in the USA.

Hänhän on kuin boråsilaisesta baarista tai karkkilalaisesta kapakasta reväisty äijä, takamaiden tarinankertoja, joka illasta toiseen, kuusikymppisenä, todistaa teeskentelemättömyytensä kolmituntisilla stadionehtoollisilla.

Pienet saarnat biisien välissä kuuluvat näihin palveluksiin. Eivät ne meitä häiritse, Brucehan puhuu kuin kuka tahansa Pohjolan demari.

Ehkä hänen pitäisi anoa turvapaikkaa Boråsista.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi