Esimiehen aika

KOLUMNI

Neljäkymmentä vuotta sitten puoli miljoonaa ihmistä ahtautui pellolle New Yorkin osavaltiossa. Kolme päivää rauhaa ja musiikkia. Vesimiehen messut, lupasi mainos.

Näin Woodstock-dokumenttielokuvan viisitoistavuotiaana. Järisyttäviä keikkoja, mutaa, rauhaa, rakkautta. Leffassa se näytti juuri siltä kuin Elliot Tiber kuvaa kirjassa Taking Woodstock, rakkauden vallankumous: "Woodstockiin tulleet nuoret polttivat marihuanaa ja käyttivät muita huumeita täysin avoimesti. He riisuivat vaatteensa julkisesti ja uivat alasti lammissa ja järvissä. He rakastelivat pusikoissa. Aina he eivät edes vaivautuneet menemään pusikkoon asti."

Katsoimme Woodstock-vhs:n puhki. Annoin tukan kasvaa ja ostin kitaran. Mutta silloin elettiin 1980-luvun juppivuosia, eikä hippiliikkeen rock–rauha–rakkaus-kolmiyhteydestä ollut juuri mitään jäljellä. Miten siinä niin kävi?

Aloitetaan rockista. Woodstockin esiintyjistä osa kuoli pian yliannostukseen tai omaan oksennukseensa, mutta yllättävän moni on yhä keikkakunnossa. Happopäissään mudassa telmivän yleisön on korvannut Santanan ja Joe Cockerin keikoilla piknikkikoreja kanniskeleva porijazzkansa, joka tuntee Santanan kahvimainoksesta ja Cockerin äitelistä soulballadeista.

Puritaanien mukaan 1960-luvun kapinan jälkeen musiikki alkoi kaupallistua vauhdikkaasti. Hui. Aivan kuin musiikki olisi ollut jotenkin puhdasta ja epäkaupallista siihen asti.

Rockin kapina kaupallistettiin kauan ennen hippejä. Hipit ne siinä kaupallistuivat. Kun levy- ja muotiteollisuus oli havainnut uuden kohderyhmän, kulutus syrjäytti radikalismin. Osa oli taatusti helpottuneita, kun vapaasta seksistä, huumeista ja musiikista saattoi nauttia ilman rasittavaa idealismia.

Mutta hipit saattoivat tuhota muutakin. He tekivät tilaa kaiken läpäisevälle kapitalismille pyyhkimällä syrjään edellisten sukupolvien traditiot ja arvot – myös sellaiset, jotka olisivat kenties jarruttaneet "aivottoman konsumerismin voittokulkua", kuten kirjailija Tommi Melender luonnehti blogissaan.

Entäs rauha sitten? Woodstockissa kersantin asuun pukeutunut Country Joe McDonald lietsoi yleisön yhteislauluun: And it's one-two-three what are we fightin' for? Don't ask me I don't give a damn, next stop is Vietnam. Kohtaus on dokumentin koskettavimpia. Moni mukana laulaneista sai myöhemmin menolipun Saigoniin.

Hipeillä oli iso rooli Vietnamin sodan vastaisessa liikkeessä, mutta 1970-luvulla sekä rauhanliikkeelle että hipeille kävi kuin aseen piippuun tökätylle narsissille. Ne nuupahtivat.

Itse myöhästyin myös rauhanjunasta. Kun osallistuin 1980-luvun lopussa rauhanmarssille, huomasin seisovani kommunistien ja anarkistien seassa. En minä kommunismia kannattanut vaan rauhaa. Mutta kommarit olivat omineet ja pilanneet sen.

Rakkauden rintamalla hipit saivat eniten aikaan. Kysykää vaikka joltain pitkän linjan sukupuolitautilääkäriltä. Joka tapauksessa seksuaalinen vapautuminen on 1960-luvun radikalismin pysyvin perintö. Muu perintö onkin heikommassa hapessa.

Kesällä 2000 pääsin vihdoin pyhiinvaellusmatkalle San Franciscoon. Rakkauden kesänä 1967 Haight-Ashburyssa tungeksi puoli miljoonaa hippiä. It-huuman kesänä 2000 katujen varsilla makoili surkeita hipinraunioita, joiden lasittuneista katseista päätellen pitkä päihdeura oli lähestymässä päätepistettään.

Ne entiset hipit, jotka olivat ajoissa vaihtaneet tajunnanlaajentajat terveysruokaan, lipuivat kodittomien ohi avoautoillaan. Moni muukin ex-hippi kuin Applen Steve Jobs oli tehnyt valtavan omaisuuden it-alalla.

Vesimiehen aikaa oli seurannut esimiehen aika.

Sukupolvikateus johti lopulta siihen, että ryhdyimme 2000-luvun alussa järjestämään kaveriporukalla omia, pienimuotoisia hippifestivaaleja. Ilman mutaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi