Hitlerin vieraana

Kesäkuun 27. päivänä 1942 Rastenburgin kaupungin liepeillä Itä-Preussissa pidettiin salamyhkäinen tapaaminen. Paikan nimi oli Wolfsschanze, Sudenpesä, ja sen nimi tuli isännältä, joka käytti itsestään lempinimeä Wolf. Hänet tunnettiin paremmin nimellä Adolf Hitler.

Hitlerin päämajan uumenissa univormuihin pukeutuneet herrat tutkivat valtavia karttoja. Saksalaisupseerien lisäksi paikalla oli muita vanhempi viiksekäs miekkonen, jonka kauluslaatoissa oli kolme leijonaa ja X-kirjaimen muodostaneet marsalkansauvat. Hän oli marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Eikä hän ollut kovin innoissaan visiitistä.

Talvisodan tasavuosimuistelujen jyly alkaa taas vaieta, joten on aika nostaa vaakunaleijona pöydälle, jatkosodan jatkojen jatkot, osa 70. Edessä ovat taas tuskaisat kysymykset: Mikä olikaan Suomen suhde natsi-Saksaan? Aseveljiä vai liittolaisia?

Kaikki sodat ovat suomalaisille herkkiä kysymyksiä, mutta jatkosota on kuin huuliherpes, joka ilmestyy itsepintaisesti naamaan, vaikka päälle levittäisi mitä taikasalvaa.

Ylioppilaslehti kysyi 240:ltä Helsingin yliopiston opiskelijalta, mitä he tietävät Suomen sotahistoriasta. Vastaajista 36 prosenttia ei tiennyt, että Suomi luovutti juutalaisia Saksaan jatkosodan aikana. Yhtä moni oli sitä mieltä, että jatkosota oli erillissota Neuvostoliiton kanssa eikä osa toisen maailmansodan tapahtumia. Nuori polvi ei selvästi tiedä sitä, mitä vanhempi polvi ei ole halunnut sille kertoa.

Ylioppilaslehti kertasi artikkelissaan "Natsi-Suomi" perusasiat: jatkosodan aikana Suomessa oli yli 200 000 saksalaissotilasta, Suomi luovutti tuhansia sotavankeja Saksaan, yli tuhat suomalaista lähti vapaaehtoisiksi WaffenSS-joukkoihin. Ei kannata myöskään unohtaa Saksan sotilaallisen avun merkitystä kesän 1944 ratkaisutaisteluissa.

Vielä 2005 tasavallan presidentti Tarja Halonen kutsui Ranskassa pitämässään puheessa jatkosotaa "erillissodaksi". Ehkä Halonen teki ulkopolitiikkaa. Tai ehkä hän ajatteli, että sodat ovat suomalaisille niin herkkä asia, että mieluummin sinivalkoinen puolitotuus kuin epämiellyttävä täystotuus.

Kuva Suomen ja Saksan yhteistyöstä toisessa maailmansodassa on tarkentunut viime vuosina. Siitä ansio kuuluu nuoren polven historioitsijoille, kuten Markku Jokisipilälle ja Oula Silvennoiselle, jotka ovat viimeistään osoittaneet, että puheet erillissodasta kannattaa haudata.

Historiallisten faktojen rinnalla kulkee mentaalinen puoli. Vasta vähitellen on alettu ymmärtää, miten rankasti sota edelleen varjostaa elämäämme. Sotien traumoja tutkinut Ville Kivimäki puhuu "koteihin kapseloituneesta ja käsittelemättömästä kokemuksesta" ja "haavoittuneen vanhemmuuden perinnöstä". Jälkiä siitä voi havaita edelleen.

Yksilötasolla se näkyy puhumattomuutena, joka purkautuu väkivaltaisuutena. Kansallisella tasolla se näkyy historian kieltämisenä, joka purkautuu syytöksinä nuoria historioitsijoita kohtaan. Sodanpyhittäjät väittävät tutkijoiden loukkaavan veteraaneja, vaikka veteraanit itse hyväksyvät totuuden.

Kyse on kollektiivisesta traumasta, joka vaatii myös kollektiivista hoitoa, historiallisten tosiasioiden tunnustamista. Se ei tarkoita veteraanien kunnian häpäisemistä. Se ei tarkoita väsynyttä väittelyä siitä, olisiko sitten ollut parempi, että Suomelle olisi käynyt kuten Baltian maille tai Puolalle.

Ei tietenkään olisi. Mutta olisi parempi, että luopuisimme sievistelevistä kiertoilmauksista ja tunnustaisimme, mistä jatkosodassa oikein oli kysymys ja miten syvästi sodat ovat vaurioittauneet suomalaisia sukupolvia. Sen tunnustaminen ei tee sankarivainajista sotarikollisia.

Ehkä silloin Suomen itsenäisyys saisi vihdoin muitakin merkityssisältöjä kuin loputtoman sotien kertaamisen.

Kesäkuussa 1942 Mannerheim ei olisi halunnut matkustaa Saksaan. Hänen oli pakko, sillä Hitler oli tehnyt yllätysvisiitin Mannerheimin 75-vuotispäiville 4. kesäkuuta. Mannerheimin Sudenpesän-visiitti oli vastavierailu, "pakkokeikka", kuten Suomen Kuvalehti otsikoi kertomuksensa viime viikolla.

Vierailu nakersi uskottavuutta Mannerheimin varjelemalta käsitykseltä, jonka mukaan Suomi kävi erillissotaa saksalaisten rinnalla. Hänellä oli termin käytölle taktiset syyt.

Historian valkopesijöillä on vain tekosyyt.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi