Isyystesti

Hei, kaikki isukit siellä tuttelintuoksuisessa todellisuudessanne. Minulla on teille huonoja uutisia. Me skandinaaviset nykyisäthän hellimme käsitystä, että edustamme isyyden evoluution korkeinta astetta. Olemme isyydelle sitä, mitä 1980-luvun kansankoti-Ruotsi oli hyvinvointivaltiolle ja 1990-luvun Jari Litmanen suomalaiselle jalkapallolle.

Kun nykyisä katsoo itsetyytyväisyyden puuskassaan peiliin, hän näkee 2010-luvun supermiehen, joka on luja äijä pehmeässä paketissa, hellä mutta jämäkkä, koti- ja ylityöt suvereenisti yhdistävä heppuli, joka pussaa ja puhuu neljällä kielellä tunteistaan. Tai sitten ei.

Ja nyt se huono uutinen: peilin lisäksi vinossa on historiakuva. Emme me edusta mitään huippua isyyden historiassa.

Kampakeraamisen kauden isukeista ei ole juuri tietoa, mutta jo 1700-luvun isyydestä tiedetään yhtä ja toista. Se oli valistuneen yksinvaltiuden aikaa myös kodeissa. Isä oli perheen johtaja, oikeamielinen elättäjä, jolla oli suurempi rooli lasten (uskonnollisessa) kasvatuksessa kuin äidillä. Isää pidettiin myös "luonnollisempana" vanhempana, kertoo isyystutkija Ilana Aalto yhdessä Johanna Mykkäsen kanssa kirjoittamassaan kirjasessa Isyyden ihanteet, arki ja kokemukset.

Sitten alkoi äitien kultakausi. 1800-luvulla vallitsevaksi tuli ydinperhemalli. Sen ytimessä säteili äiti, joka vei isältä myös kasvatusvastuun. Jäiväthän isille herraklubit.

Malli monistettiin työväenluokalle. Paitsi klubit. Duunarimies oli leiväntuoja, jota yhteiskunta piti niin arvaamattomana, että hänen kesyttämiseensä tarvittiin perheen lisäksi kokonainen raittiusliike.

Isyyden menneisyys on kuitenkin ollut paljon luultua moninaisempaa, eikä kaikissa kodeissa alistuttu vallitseviin normeihin. 1800-luvun kodeissa oli myös lapsista huolehtivia kapinallisia isiä, jotka syöttivät, pukivat ja pesivät pentujaan.

Ydinperheen mahti jatkui 1900-luvulla. Sodanjälkeisessä Suomessa isät kutistettiin entistä ahtaammin elättäjiksi. Se saattoi olla ihan järkevää. Olihan moni sodasta palannut isä elämän vastoinkäymisten luhistama, räyhäävä juoppo, kuten psykohistorioitsija Juha Siltala on kuvannut. Sellaista isukkia on aika vaikea kuvitella tanssahtelemassa luomupuuvillaisessa kantoliinassa jokeltelevan vauvan kanssa.

Mutta ei räyhäjuoppokaan ole koko totuus sodanjälkeisistä isistä. Moni suurten ikäluokkien mies muistaa isänsä lempeänä ja sallivana. Siitä päästäänkin isyyden murrokseen.

Vuonna 1968 Yhdistys 9 vaati miehille kolmen kuukauden isyyslomaa ja vapautusta "elintasorobotin" roolista. Miehen pitää saada olla yhtä läheinen lapselleen kuin äidin, esitti yhdistys. Vaikka keskustelu sukupuolirooleista oli jo täydessä vauhdissa, ehdotukselle naurettiin ivallisesti.

Isyyden ihanteet alkoivat muuttua vasta 1970-luvulla. Isistä tuli piipputupakantuoksuisia maripaitamiehiä, jotka toteuttivat hoivaviettiään maskuliinisuuttaan menettämättä. Tai ainakin osasta. 1980-lukua kutsuttiin sitten jo "isyyden vuosikymmeneksi". Siitä on vain lyhyt harppaus 2010-luvun isäblogeihin ja -aktivismiin.

Isyyden historia paljastaa karun totuuden: eniten isyyden ihanteisiin ovat vaikuttaneet vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän tarpeet. Patriarkaalisia despootti-isiä tarvittiin 1600–1700-luvuilla takaamaan yhteiskuntarauhaa. 1800-luvun ydinperheestä lähtien isälle tarjottiin kapea rooli leiväntuojana, jotta pyhitetty äiti sai keskittyä kansakunnan voimavaran, kakaroiden, kasvattamiseen. "Osallistuva isä" astui näyttämölle vasta sitten, kun hyvinvointivaltio tarvitsi molempien vanhempien työpanosta. Hyvä, että tarvitsi. Yhdistys 9:n 42 vuotta sitten esittämät vaatimukset alkavat olla melkein totta.

Viime aikoina olen haistanut heikkoja revanssisignaaleja talouspamppujen puheenvuoroissa. Heitä huolestuttaa se, että kolmikymppiset vanhemmat kehtaavat hamuta elämältään muutakin kuin ylitöitä.

Alkamassa on jälleen uusi isyystesti, jossa isyyden ihannetta yritetään ruuvata vastapäivään.

Isä, pidä puolesi. Älä alistu elintasorobotiksi.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien sunnuntaitoimituksen toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi