Jumalan tuuli

Perjantaina 25. huhtikuuta 1986 palomies Anatoli Zakharov saapui yövuoroon Tšernobylin palolaitokselle. 33-vuotias Anatoli oli työskennellyt Tšernobylissa vuodesta 1980 ja seurannut, kuinka Ukrainan neuvostotasavaltaan pystytettiin maailman suurinta atomivoimalaa.

Sinä huhtikuisena yönä Tšernobylissa piti testata, miten hyvin nelosreaktori saadaan pidetyksi viileänä sähkökatkon aikana. Turvallisuustesti epäonnistui. Siitä tuli eräs historian pahimmista ihmisen aiheuttamista katastrofeista.

Kun paloauto kaarsi palavan reaktorirakennuksen luo, Anatoli vitsaili vielä tovereilleen: "Täällä on varmasti mielettömästi säteilyä. Hyvässä lykyssä olemme elossa vielä aamulla."

Palomiehet tarttuivat letkuihinsa ja ryhtyivät epätoivoiseen työhön. Osa miehistä kiipesi katolle. Heillä ei ollut suojavarusteita, ei säteilymittareita. Eikä monta minuuttia elinaikaa.

Anatoli jäi alas. Hän raatoi tovereineen läpi yön ja aamun. Seuraavana iltapäivänä Anatoli pyöräili kotiinsa, joi kolme litraa omenamehua ja meni nukkumaan. Pian hänet kuljetettiin sairaalaan, missä hänen kehostaan mitattiin kolmen sievertin säteilyannos. Sellainen satsi voi tappaa kuukaudessa.

Katolta hengissä selvinnyt Anatolin esimies Vladimir Pravik oli saanut niin tuhdin säteilyannoksen, että hänen ruskeat silmänsä muuttuivat sairaalassa sinisiksi. Pravik kuoli kaksi viikkoa myöhemmin. Hänet oli haudattava lyijyarkussa.

Anatoli selvisi, ja hänelle myönnettiin urheudesta Punainen tähti. Vuonna 1992 hänet määriteltiin täysinvalidiksi.

Neuvostoliiton johto odotti kolme päivää ennen kuin se kertoi maailmalle Tšernobylin onnettomuudesta. Politbyroo olisi viivyttänyt nöyryyttävän uutisen kertomista luultavasti vielä pitempään, ellei ruotsalaisen ydinvoimalan hälytin olisi reagoinut radioaktiivisen pilven nostattamiin säteilylukuihin.

Tšernobyl vaikutti koko Euroopan ydinvoimapolitiikkaan, ja Suomessakin kesti parikymmentä vuotta ennen kuin tuuli kääntyi atomivoimalle suotuisaksi.

Tällä hetkellä koko maailma seuraa, kuinka parisataa urheaa miestä yrittää jäähdyttää reaktoria Fukushiman ydinvoimalassa Japanissa. Heillä on sentään suojapuvut ja säteilymittarit, mutta niistä huolimatta miehet tietävät altistuvansa suurille säteilyannoksille. Vaikka Fukushiman tuhot jäävät toivottavasti huomattavasti Tšernobylia pienemmiksi, ydinvoimakeskustelun liekit lyövät jälleen korkeina kaikkialla.

HS:n raadilta kysyttiin tällä viikolla, onko Suomeen tarpeen rakentaa lisää ydinvoimaa. 72 prosenttia älyköistä vastasi ei. Filosofi Tommi Uschanov ei ottanut kantaa itse kysymykseen, mutta muistutti, että "on todennäköisempää kuolla auton alle kävellessään ydinvoimaa vastustavaan (tai kannattavaan) mielenosoitukseen kuin kuolla ydinvoimalaonnettomuudessa – aivan kuten on todennäköisempää kuolla kolarissa matkalla lentokentälle kuin lento-onnettomuudessa. Silti ydinvoimaa ja lentämistä pelätään, kävelyä ja autoilua ei."

Näinhän se on. Mutta kaikista järkiperäisistä argumenteista huolimatta ydinvoimasta on paisunut metafyysinen kysymys.

Kun Tšernobylista oli kulunut kaksikymmentä vuotta, toimittaja Adam Higginbotham matkusti Ukrainaan etsimään eloon jääneitä ja kirjoitti heistä huikaisevan artikkelin The Observer -lehteen. Eräästä kiovalaislähiöstä hän löysi Anatoli Zakharovin. "Totta kai me tiesimme. Jos olisimme noudattaneet ohjeita, emme olisi menneet lähellekään reaktoria. Mutta se oli moraalinen velvollisuutemme ja tehtävämme. Olimme kuin kamikazet", Zakharov sanoi.

Kamikazeksi kutsuttiin japanilaisia itsemurhalentäjiä, jotka tuhosivat yhdysvaltalaisia sotalaivoja toisessa maailmansodassa. Alun perin sana tarkoitti taifuuneja, jotka tuhosivat Japaniin hyökänneet mongolilaivastot 1200-luvulla. Suomeksi kamikaze tarkoittaa "jumalan tuulta".

Sitä ydinvoimakin on, jumalan tuulta. Jota ihminen kuvittelee hallitsevansa.

jaakko.lyytinen@hs.fi Kyllästyttääkö kakofonia ällöttääkö älämölö? Tällä palstalla kolumnisti etsii hälinän keskeltä säväyttäviä ilmiöitä ja hiljaiseksi vetävää puhetta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi