Kirottu konsensus

Syyskuussa 1977 espoolaiseen hotelli Korpilampeen kokoontui 350 suomalaista avainvaikuttajaa. Syy talouspoliittiselle konferenssille oli yksinkertainen: Suomi oli kusessa. Työttömyys kasvoi ja inflaatio huiteli kaksinumeroisena. Presidentti puhui kansallisesta hätätilasta. Pääministeri Kalevi Sorsa kutsui elvytystalkoisiin kaikki puolueet, elinkeinoelämän ja työmarkkinajärjestöt.

Kahdessa päivässä luotiin yhteistyön, ystävyyden ja avunannon ilmapiiri, joka ristittiin myöhemmin Korpilammen hengeksi. Syntyi yhteiskuntasopimus, jonka avulla Suomen kurssi käännettiin väkisin nousuun. Tai näinhän on tapana kertoa.

Lähihistorian tarustossa Korpilampi on kuin Nikean kirkolliskokous. Vuonna 325 kolmesataa piispaa Rooman imperiumin eri kolkilta kokoontui Nikeaan vahvistamaan kolminaisuusopin.

Korpilammella kyse oli konsensuksen kolminaisuudesta. Konsensusta on pidetty osoituksena suomalaisesta yhteishengestä, jonka avulla vaikeudet kellistetään. Mutta kuinka raikas henki lopulta on? Onko konsensuksesta seurannut a) Suomen menestystarina b) suomalaisen demokratian rappio?

Vastaus on b), väittävät tällä viikolla kirjan Lumedemokratia – kun konsensus vei rahan ja vallan suomalaisilta -pamfletin julkaisseet toimittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka. He julistavat kirjassaan, että Suomi ei ole länsimaa, vaan autoritäärinen demokratia.

Syypää on konsensus, pakotettu yksimielisyys, jossa yksilön arvo, mahdollisuudet ja liikkumatila kutistetaan minimiin turvallisuuden ja yhteistyön nimissä: "Suomi on ajautunut pysähtyneisyyteen ja autoritääriseen, ylhäältä ohjattuun eliitin ja virkamiesten valtaan."

Suomi on valinnut tien, joka johtaa itään ja rappeutuvaan kansanvaltaan. Vastakkaisessa ajosuunnassa olisi demokratia, yksilönvapaus, markkinatalous, avoimuus – ja länsi.

Konsensuksen kolmiossa valtaa pitävät punaleiri (Sdp, vasemmistoliitto, SAK), aluetukileiri (keskusta ja MTK) ja pääomaleiri (kokoomus, suuryritykset ja EK), väittää Lumedemokratia.

Yhdessä ne ovat aikaansaaneet korkeat verot, huonot palvelut, kilpailun puutteen, syrjäytymisen ja pahoinvoinnin. Media on osa konsensusta, eikä kriittistä älymystöä ole olemassakaan.

Kovia väitteitä. Mutta eivät järin uusia.

Vuonna 1990 ilmestyi Eero Taivalsaaren kirja Konsensus – johdatus Suomen 1980-luvun historiaan. EY-vastaisena ekoajattelijana Taivalsaari oli huolissaan luonnon tilasta ja Suomen suhteesta Euroopan yhdentymiskehitykseen.

Pelko oli täysin päinvastainen kuin Boxbergilla ja Heikalla, jotka pelkäävät Suomen kääntyvän itään.

Siinä missä Taivalsaari kauhisteli kulutushysteriaa, joka tuhoaa luonnon, Heikka ja Boxberg kauhistelevat, että Suomen sääntelytaloudessa ei saa edes tuoretta leipää.

Mutta konnat olivat samoja. Taivalsaari kirjoitti eliittikartelleista, joka viittasi politiikan, talouselämän ja etujärjestöjen ylimpään johtoon. Myös Taivalsaari syytti mediaa, joka vaikeni konsensuksen synneistä.

Kun pamfletteja lukee rinnakkain, tulee kiusaantunut olo. Eikö mikään ole muuttunut kahdessa vuosikymmenessä?

On, konsensus. Se on jalostunut muotoon konsensus 2.0, jossa ekumeenisuus on murentunut ja yksimielisten valtapiiriä supistettu entisestään.

Hallitus haistattaa huilut kolmikannalle, nostaa eläkeikää ja tekee suomalaisista kertarykäisyllä valtion velkojen panttivankeja. Työmarkkinajärjestöt junailevat keskenään sosiaalitupon ja nolaavat hallituksen Sata-komitean.

Mutta kun panokset ovat tarpeeksi isot, kolmikanta elvytetään ja Korpilammen konsensuspuhuri pannaan puhaltamaan kansalaisyhteiskunta kumoon.

Kansallista hätätilaa ei tosin määritellä enää Tammi- vaan Keilaniemessä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi