Kouluton yhteiskunta

Gaija on parinkymmenen hengen ekoyhteisö Ähtärissä. Entisen kunnalliskodin tiloihin perustetussa kommuunissa toimii luomutila, hevostalli ja hostelli.    Yksi yhteisön asukkaista on neljän lapsen äiti Lotta Laaksonen, joka päätyi pitämään lapsilleen kotikoulua, kun hänen esikoisensa, nyt 10-vuotias Ruska, oli käynyt puoli vuotta tavallista koulua ja alkanut voida siellä huonosti. "Mielestäni koulu lokeroi liikaa: lapsen pitäisi mukamas olla aina motivoitunut juuri siihen, mitä milloinkin opetellaan. Se aiheutti Ruskassa vastentahtoisuutta. Paljon paremmin menee, kun lapsi saa itse päättää, milloin on aika opiskella", Laaksonen sanoo Kodin Kuvalehdessä.

Gaijalaisten kotikoulussa ei ole lukujärjestystä tai aikatauluja. Matikan sijasta lapset saavat leikkiä vaikka vapaasti legoilla, sillä se on Laaksosesta matemaattisesti paljon kehittävämpää kuin kirjoista opettelu. Englantia puolestaan opetellaan silloin, kun lapsi on "auki" sille.

Ensimmäinen reaktioni oli puistatus. Ettäs viitsii hippi altistaa lapsensakin elämäntapahörhöilylleen. Sitten mieleeni pompsahti Ivan Illich. Itävaltalaissyntyinen Illich (1926–2002) oli katolinen pappi ja filosofian tohtori, joka julkaisi vuonna 1970 kirjan Kouluttomaan yhteiskuntaan. Se oli radikaali hyökkäys oppivelvollisuutta ja koululaitosta vastaan.

Illichin mukaan opimme useimmat taitomme ja tietomme koulun ulkopuolella: puhumaan, ajattelemaan, rakastamaan, tuntemaan, leikkimään, kiroilemaan, politikoimaan, tekemään työtä. Ja useimmat niistä taidoista, joita opettajat väittävät opettavansa, lapset oppivat itse asiassa tovereiltaan, sarjakuvista, satunnaisista havainnoista tai koulun rituaaleista.

Mihin siis tarvitaan koulua? Ei mihinkään, väitti Illich. Sitä paitsi se luo edellytykset kulutusyhteiskunnalle, joka tekee ihmisistä asiantuntijoista riippuvaisia epäitsenäisiä "asiakkaita". Luokassa asiantuntija on opettaja, ja opettamisen monopoli on annettu kouluille.

Illich ei ollut mikään tuuleen huutava anarkisti, vaan hän esitti myös oman vaihtoehtonsa: elinikäiseen oppimiseen perustuvan kasvattavan yhteiskunnan ja oppimisverkot, joissa oppiminen tapahtuisi oppijan ehdoilla ja vertaisten avulla, ilman rajoittavia opetussuunnitelmia. Oppimiseen ei tarvita instituutioita, etenkään koulua, vaan se siirtyy sinne, missä ongelmia ratkotaan: keittiöön, olohuoneeseen, työpaikalle.

Illich kehitteli järjestelmän, jonka avulla samasta asiasta kiinnostuneita vertaisia saatettaisiin yhteen. Hän hahmotteli toisin sanoen jo neljäkymmentä vuotta sitten nykyisen internetin, jossa vertaisoppiminen, avointen koodien ohjelmointi ja yhteisöllinen tiedon tuottaminen kukoistavat.

Mutta kuinka tarkasti Illichin kritiikki osuu 2010-luvun suomalaiseen koululaitokseen? Onko kotimainen kouluputki pystytetty pullauttamaan ulos Pisa-sertifioituja suorittajia, jotka noudattavat kuuliaisesti kyseenalaisiakin sääntöjä ja mukautuvat järjestelmän odotuksiin arvosanojen toivossa?

Näin väittävät jotkut opettajatuttuni. Eräs sanoo, että peruskoulu on tarkoitettu lukemisesta ja kirjoittamisesta pitäville pikku suorittajille, jotka tunnontarkasti tankkaavat sen, mitä hyvään numeroon vaaditaan. Hänestä suorituskeskeinen Pisa-peruskoulu on loogisin systeemi – ainakin jos halutaan minimiresursseilla maksimaalisia tuloksia. Toinen opettaja kutsuu peruskoulua päiväkodin jatkeeksi, jonka päätehtävä on säilöä lapset vanhempien työpäivän ajaksi. Alakoulussa saattaa vielä olla pullantuoksuinen tunnelma, mutta yläkoulussa idealistisinkin maikka väistämättä kyynistyy.

Suomalaismukuloiden menestys Pisa-karkeloissa on herättänyt maailmalla kiinnostusta ja saanut aikaan toiverikkaita hankkeita, joissa kotimaista peruskoulua muokataan vientituotteeksi. Kuvausten perusteella export-kuntoon brändätty "Finnish School" on aika kaukana kotimaisesta todellisuudesta.

Ehkä vientivaltuuskuntaan pitäisi ottaa mukaan yksi ähtäriläishippi.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi