Kun maass' on hanki

Joululaulut voi jakaa kolmeen: a) renkutukset, b) herkistelyhymnit, c) helmet. A-ryhmään kuuluvat touhukkuutta puhkuvat tekopirteät jollotukset, kuten Sinivuorten yö tai Tonttujen jouluyö. Joukon outo tapaus on Hei, tonttu-ukot, jossa kehotetaan tonttuja hyppimään, mutta heti perään korostetaan riemun onttoutta ilkeällä aforismilla: Hetken kestää elämä ja sekin synkkä ja ikävä. Että siinähän hyppelette.

Samaan ryhmään kuuluvat reippahat rekirallit (Kulkuset) ja äitelät, amerikkalaisperäiset joulupukin kosiskeluviisut (Joulupukki matkaan jo käy). Niiden tarkoitus on laimentaa sitä syyllisyydentunnetta, jonka lahjasäkkeihin survotut leluröykkiöt vanhemmissa aiheuttavat. Kas, joulupukkihan se niitä nintendoja ja mutanttininjakilpikonnia meidän Elmerille roudaa.

Hartaiden hymnien kategoriassa on runsaasti suomalaisklassikoita, kuten En etsi valtaa, loistoa tai Me käymme joulun viettohon. Niiden hiljentymistä, vaatimattomuutta ja joulun sanomaa korostava viesti luo kiusallisen jännitteen postmodernin kitschjoulun kanssa.

Näissä lauluissa lumi on jo peittänyt pirtit pienoiset, joissa sielu yksin yössä valvoo. Ne kertovat pieleen menneestä maailmasta, jossa postikortti-idyllin kääntöpuolella on suruviesti: kulkutauti tai köyhyys on taas vienyt yhden lapsista.

Näistä blueslauluista rankin on Zacharias Topeliuksen sanoittama ja Otto Kotilaisen säveltämä Varpunen jouluaamuna. Topelius menetti yhden tyttäristään ja molemmat poikansa pikkulapsina. Varpunen kertoo Rafaelista, joka kuoli yksivuotiaana isänsä syliin. Paatuneinkaan taparikollinen ei selviä nelossäkeistön olen pieni veljesi -kohdasta murtumatta.

Pikkulintu on pääosassa myös toisessa Topeliuksen klassikossa, Sylvian joululaulussa. Sekin kertoo kaipuusta ja ikävästä, jotka ovat joulun ytimessä. Vaikka kuinka leikiteltäisiin kuusen ympärillä, mieleen hiipivät ne rakkaat, jotka ovat jo lähteneet.

Siksi myös Sylvian teksti käsitetään usein vertauskuvalliseksi. Voihan sen niinkin lukea, mutta Sylvialla Topelius todennäköisesti tarkoitti mustapääkerttua, Sylvia atricapillaa, joka talvehtii Italiassa. Häkki oli aivan konkreettinen uhka kertuille, joita italialaiset pyydystivät. Brutaalit silviot saattoivat puhkaista häkkilinnuilta silmät, jotta sokea kerttu houkuttelisi lajitovereitaan satimeen. Toinen harhaluulo on se, että Topelius olisi kirjoittanut tekstin Sisiliassa. Suomessa se on kirjoitettu.

Entäs helmet? Kapeakatseisen yhden miehen raadin lyhyen listan ykkönen on selvä: Jouluyö, juhlayö. Se on maailman suosituin joululaulu, mutta suosio on kerrankin ansaittu. Eikä tässä mitään omaperäisyyspalkintoa olla tavoittelemassakaan. Jouluyö on niin kiteytetty ja kirkas, että sen voi pilata vain äitelä ja epävireinen Idols-nousukas, joka kuorruttaa synteettisen sovituksensa viiden pennin viulusektiolla.

Laulun tarina on tuttu, mutta niin vetoava, että se on syytä kerrata: Oli vuosi 1818 pienessä Oberndorfin kylässä Salzburgin liepeillä. Pastori Joseph Mohr oli valmistelemassa saarnaansa, kun hänet hälytettiin siunaamaan vastasyntynyttä vuorelle. Mohr näki miilunpolttajan majassa vauvan äitinsä kainalossa ja kirjoitti näystään runon, jonka kanttori Franz Gruber sävelsi pikavauhtia. Koska Pyhän Nikolauksen kappelin urut olivat rikki, Mohr ja Gruber esittivät jouluyön messussa Stille Nachtin kaksiäänisesti kitaran säestyksellä.

Kotimaisista kaksi on yli muiden, Arkihuolesi kaikki heitä ja Kun joulu on, jotka on sanoittanut Alpo Noponen, Rantasalmella syntynyt opettaja ja kirjailija. Arkihuolet sävelsi Leevi Madetoja ja Kun joulu on -laulun Noposen ystävä Otto Kotilainen. Täytyy omahyväisesti tunnustaa, että tekstit tekee itselleni läheiseksi myös se, että Noponen oli nuorena ihastunut isoäitini isoäitiin, jolle hän kirjoitti erään tunnetun runon.

Noposen teksteissä joulun rintaan nostattamaa kaipuuta lievittää lämmin leuto ja henkäys hellä – lohtu. Kieli on vanhahtavaa, päilyy järvet ja tähden hohde on auvona ihmisten.

Ja mieli on hellä. Kun joulu on, kun joulu on.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi