Muuministinen manifesti

Alussa on vedenpaisumus. Lämpö nousee, ilmassa on ukkosta. Noki leijailee, maa halkeilee. Lopulta meren suunnasta kantautuu kovaa jyminää, kunnes hyökylaine sähähtää läpi koko Muumilaakson.

Tove Janssonin Vaarallinen juhannus alkaa raamatullisesti. Se ei ollut sattumaa. Jansson kirjoitti teoksen Pohjanmaalla kesällä 1953, kun hän oli maalaamassa alttaritaulua Teuvan kirkkoon. Päivät hän maalasi alttaritaulua, jonka teemana olivat viisaat ja tyhmät neitsyet. Ja illat hän uhrasi muumeille.

Tulvan jälkeen muumiperhe pelastautuu ajelehtivaan taloon, joka paljastuu vähitellen teatteriksi. Teatterin taikamaailmassa alkaa roolileikki, joka huipentuu Muumipapan kirjoittaman Jalopeuranmorsiamet eli sukulaisuuden siteet -näytelmän ensi-iltaan. Kaoottisessa näytöksessä teatteri ja todellisuus sekoittuvat. Vaarallinen juhannus onkin "sekaannuskomedia, joka on kirjoitettu vapaasti Shakespearen mukaan", luonnehtii Boel Westin elämäkerrassaan Tove Jansson – Sanat, kuvat, elämä.

Elämän rooleja haaveineen, kaipauksineen ja esiintymisineen. Niitä monilahjakas ja jo jonkin verran menestynyt Tove Jansson mietiskeli kesällä 1953.

Mielentilat purkautuivat teokseksi, josta Bo Carpelan totesi Hufvudstadsbladetin arviossaan: "Kirja on hirveän hauska ja kaikkien lasten kannattaisi antaa se vanhemmilleen." Carpelanin kritiikki oli otsikoitu "Muuministi Jansson".

Jansson lähestyi neljääkymmentä ja tunsi itsensä tunteellisesti kodittomaksi. Hän oli päättänyt siirtyä kokonaan "kummitusten puolelle". Kummitus oli peitenimi lesboille.

Janssonia ahdistivat "uskomattoman pienet piirit", joissa suomenruotsalaiset intellektuellit ja taiteilijat kompastelivat toisiinsa. Kaikkialla törmäsi "vanhoihin mymmeleihin [rakastajiin/rakastajattariin], ystäviin ja vihamiehiin".

Vaarallisen juhannuksen ydinkysymys on identiteetti: kuka kukin lopulta on. Sen kiteyttää teatterirotta Emma, jota elämäkerturi Westin pitää Janssonin kirjallisena omakuvana: Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille, millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla, vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.

Se kiinnosti myös lyhytkasvuista ranskalaismiestä.

Kymmenen vuotta ennen Janssonin työteliästä Teuvan-kesää oli saksalaisten miehittämässä Pariisissa julkaistu kirja L'Être et le Néant (Oleminen ja olematon). Siitä tuli eksistentialismin perustajan Jean-Paul Sartren pääteos.

Eksistentialismin ytimessä on käsitys yksilön täydellisestä vapaudesta. Sartren mukaan filosofien tuli ohjata ihmisiä elämään vapaasti ja toteuttamaan itseään. Aivan kuin muumien ajelehtivassa teatterissa. Sartre oli muuministinen filosofi, sillä hän uskoi tekoihin. "Todellisuus on olemassa vain teoissa", Sartre kirjoitti. Kuin Muumimamman suusta.

Muumikirjojen lumovoima ei ole haihtunut, mutta Sartren vapauskäsitykselle ei ole käynyt yhtä hyvin. Aivotutkijat ja psykologit ovat typistäneet meidät viettiemme, alitajuntamme, taipumustemme, kokemustemme ja kasvatuksemme tuotteiksi. Emme ole vapaita, vaan limbisen järjestelmämme alamaisia.

En tiedä, millainen on muumien limbinen järjestelmä. Mutta he tiesivät olennaisen. Kuten kreikkalaisfilosofi Epikuros totesi: "Ystävyys on ylivoimaisesti arvokkainta, mitä viisaus voi hankkia onnea tavoitellessaan."

Vaarallisen juhannuksen lopussa toisiaan ikävöineet Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen istuvat kahdestaan veneessä. Muumipeikko katselee Nuuskamuikkusen kodikkaan hatun ääriviivoja ja piipun savua, joka tuprahdellen kohoaa tyyneen ilmaan. Vaikka he ovat pitkään olleet erossa, kumpikaan heistä ei halua vielä puhua.

Ei vielä. Heillä oli aikaa; edessä oleva kesä oli pitkä ja täynnä lupauksia.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi