Nyt puhuu pukki

Kansalaiset, medborgare. Tänä jouluna useampikin asia ottaa minua pannuun. Kuten tämä Hetemäen verotyöryhmän pumaska: 242 sivua, mutta ei sanaakaan joulupukista. Toimintani merkitystä ei näköjään tunnusteta, kun en pääse kotitalousvähennyksen piiriin.

Sitten ketuttavat nämä hössöttävien matkailunedistämisihmisten loputtomat kiistelyt kotipaikastani. Se on kuin Martti Ahtisaarella, jota ensin omivat oululaiset, kuopiolaiset ja karjalaiset. Tai Nobelin jälkeen omivat. Ennen hylkivät.

Vieläpä kuumottaa tämä meikäläisen alkukantaisena hirviönä esittävä Rare Exports -elokuva. Ihmiset ovat niin lapsellisia, että monet pelkäävät ihan tosissaan, että ovesta tulee tänä iltana vesikauhuinen alkuihminen.

Sitten muutama sananen vanhemmille liittyen tähän Enkeli taivaan -tapaukseen. Siis kiistelyyn, joka koskee kristillisiä perinteitä koulujen joulujuhlissa. Se on kuulkaas tekopyhää ja jälkiviisasta hurskastelua. Taitaa olla monella vanhemmalla huono omatunto, kun ei tullut opetettua kakaroille niitä Jeesus-perinteitä kotona. Sitten syytetään koulua, joka on näiden monikulttuurisuuspaineiden kanssa ihan kusessa.

Mennäänpä asiaan. Joulunviettoon.

Suomalaisissa kodeissa kaava on yleensä aika samanlainen. Ensin riidellään muutama viikko siivouksesta, jouluruoista sekä lahjojen määrästä ja laadusta. Sitten tapellaan jouluvieraista ja tölvitään toisen sukua, kunnes juuri ennen aattoa tullaan katumapäälle ja lopulta ostetaan viime tipassa holtittoman kalliita sovittelulahjoja.

Aattoaamuna pöydän päässä mököttää joulumarttyyri, joka on kuurannut yötä myöten lattioita kämmenet rakkuloilla. Isukki on vielä vaatehuoneessa paketoimassa Neste Quick Shopista hätäpäissään lapsille hakemiaan lahjoja.

Sitten puoliltapäivin asetutaan plasmatelevision ääreen kuuntelemaan, miltä Juuumaala, ompi linnamme kuulostaa Turun murteella, ja pidätellään hermostuneita nauruntyrskähdyksiä, kun kaupungin kansliapäällikkö sorauttaa joulurauhanjulistuksessa ärräänsä "armorikas"-kohdassa Brinkkalan talon parvekkeelta. Tai eihän tämä nykyinen taida sorauttaa.

Entäs ruokapuoli? Kuten kaikissa mielivaltaisesti eri kulttuuripiirien pakanallis-uskonnollisia perinteitä yhdistelevissä bakkanaaleissa, myös joulussa syöminen on useimmille kaikkein tärkein osa traditiota. Mutta pitääkö sitä syödä niin hirvittäviä määriä? Ja juoda?

Ateriaan mennessä joulumarttyyri on jo sulanut ja kerjää kehuja. Eikös onnistunu nää silakat aika hyvin. Kaadatko kulta Annikki-tädille lisää viiniä. Sitten asetutaan puolimakaavaan asentoon sohville ja raheille. On hetken tyvi. Joulusuomalainen uskottelee itselleen, että tunne johtuu autuaasta ja hellästä mielestä, vaikka kyse on ihan arkisesta ylensyönnistä.

Sitten onkin meikäläisen vuoro. Miljoonien kotikäyntienkin jälkeen vastaan tulee uusia yllätyksiä. Välillä näkee jo ovelta, että ensi vuonna tämän porukan paketit jaetaankin lastensuojelulaitokseen. On siellä ollut kaikenlaista, verta ja eritteitä. On pitänyt ensiapulaukkua kaivaa reestä ja tämmöstä. Mutta jonkun ne on tehtävä nämäkin hommat. Ja enimmäkseen ihmiset ovat kuitenkin ihan kunnollista väkeä.

Kansalaiset, medborgare. Tässä pari vaatimatonta toivetta illan suhteen: Olisipa ihanaa, jos siellä oven takana odottaisivat suhteellisen selvät vanhemmat eikä liikaa estottomasti halailevia sukulaistätejä tai epämusikaalisuuden ja esiintymishalun kombinaatiosta kärsiviä lapsukaisia. Ergonomisesti pakattu säkki. Eikä mitään kahvakuulia! Viime jouluna oli kädet verillä niistä voipaperoiduista piikkimatoista.

Ja kirjoittakaa nimet paketteihin ISOILLA KIRJAIMILLA ja selkeällä käsialalla, ettei mene äiskälle tarkoitetut pikkutuhmat pitsistringit Annikki-tädille.

Jos tarjoatte juotavaa, ei mitään halpisbrändejä, kiitos.Yhteistyöterveisin, Joulupukki.

Kyllästyttääkö kakofonia ällöttääkö älämölö? Tällä palstalla kolumnisti etsii hälinän keskeltä säväyttäviä ilmiöitä ja hiljaiseksi vetävää puhetta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi