Jaakko Lyytinen jaakko.lyytinen@hs.{filig Kyllästyttääkö kakofonia, ällöttääkö älämölö? Tällä palstalla kolumnisti etsii hälinän keskeltä säväyttäviä ilmiöitä ja hiljaiseksi vetävää puhetta.

Presidentin peli

18.1.2009 0:00

A A

Jaakko Lyytinen
Helsingin Sanomat

Katukoripallokenttä Chicagossa 1980-luvun lopulla. Kentällä pari yliopistotason palloilijaa, yksi lähes kaksimetrinen huippupelaaja ja yksi hintelä, noin 185-senttinen takamies.

Huippu ja hintelä ovat samalla puolella. Korsto tarkkailee salaa takamiehen jokaista liikettä. Onko tämä itsekäs korintekijä vai syöttelevä joukkuepelaaja? Pelaako tämä sikaa vai kunnioittaako sääntöjä? Onko takamies koppava paskanjauhaja?

Takamiehen nimi on Barack Obama.

Tarkkailija on Craig Robinson, jonka Michelle-sisko on pyytänyt veljeään selvittämään, mikä Michellen uusi poikaystävä todella on miehiään.

Michelle tiesi, että kentällä ihmisestä kuoriutuu esiin sellaista, mikä ei paljastu kahvipöydässä. Craig Robinson oli pätevä arvioija: 198-senttinen Princetonin yliopistojoukkueen entinen tähti, joka oli varattu jopa NBA:han.

Barack Obama läpäisi testin. Vuodenvaihteessa Time-lehden erikoisnumerossa Craig Robinson kertoi, että Obama oli ja on kelpo pelaaja. Mikä tärkeintä: hän on epäitsekäs joukkuepelaaja. Testipelissä Robinsonia viehätti erityisesti se, ettei Obama mielistellyt tyttöystävänsä velipoikaa.

"Kundisi on vilpitön tyyppi, ja osaa hän pelatakin", Craig kertoi Michellelle.

Koripalloa pidetään fiksujen lajina. Tai ainakin me koripalloilijat pidämme. Obamalle koris on osuva laji: globaalisti suosittu ja katu-uskottava joukkuepeli, jonka supertähdet ovat mustia.

Olennaista on tietysti, millaisen joukkueen Obama saa koottuksi ja miten hän saa sen pelaamaan yhteen.

George W. Bushin laji oli baseball. Umpiamerikkalainen baseball on joukkuepeliksi naamioitu kaksinkamppailu, jossa syöttäjä viskaa pallon sataaviittäkymppiä kohti lyöjää. Usein tulee huti. Jos osuu, pallo lentää hornan kuuseen. Siitä seuraa kunnari. Niitä ei Bushin kaudella juuri nähty.

Bill Clinton pelasi golfia. Ja harrasti tiettävästi kentälläkin vilunkitemppuja. Siitä olikin lyhyt matka monicagateen.

Konnamaisen Richard Nixonin laji oli amerikkalainen jalkapallo. Lajin ystävät kutsuvat jenkkifutista "nurmikenttien shakiksi", jossa jokainen siirto on tärkeä ja jokaista siirtoa varten on olemassa vastasiirto. Nixon tosiaan luuli hallitsevansa siirrot ja vastasiirrot. (Maallikolle shakkivertaus kuulostaa tosin siltä kuin jääkiekkoa kutsuisi "kaukaloiden backgammoniksi".)

Poliittiset johtajat tarvitsevat urheilua todistellakseen elinvoimaansa. Lajin valinta kertoo valtiomiehestä kaiken oleellisen.

Kotimaisista Urho Kekkonen oli yksilöurheilija paraatilajeinaan vauhdittomat hypyt. Niissä tarvitaan räjähtävää voimaa ja kimmoisuutta, joille oli käyttöä myös politiikassa.

Keskustan nykyinen voimamies Matti Vanhanen soutaa. Soudussahan riuhdotaan kohti maalia selkä edellä. Katse on tiukasti perätuhdossa.

Tarja Halonen on ainakin harrastanut napatanssia, siis fiinisti sanottuna "itämaista tanssia". Navan hytkäyttelystä on yksinkertaisesti liian hankala tehdä poliittisia johtopäätöksiä.

Mauno Koivisto pelasi lentopalloa. Lentishän on herrasmiesten peli, jossa vastustajaan ei tarvitse koskea.

Koiviston entisen sihteerin, myöhempien aikojen pääministerin Paavo Lipposen laji oli vesipallo. Siinä vastustajaan kosketaan lentopallonkin edestä. Koiruudet tapahtuvat katsojalta piilossa pinnan alla.

Voi koripallokin olla kovaotteista. Heitin kerran alasarjaottelussa pari kolmen pisteen heittoa peräkkäin sisään. Seuraavassa hyökkäyksessä vastustaja mursi minulta kolme kylkiluuta.

Tiistaina 4. marraskuuta Chicagossa järjestettiin taas koristurnaus. Kentällä vallitsi sanaton herrasmiessopimus: tänään pelataan siististi. Olisi ollut ikävää katsoa, kun se yksi hintelä takamies olisi pitänyt illalla voitonpuhetta huuli turvonneena.