Presidentti Haavikko

Ahtisaari, Hämäläinen, Saarikangas, Haavikko. Siinä MTV:n uutisten presidenttikyselyn kärkinimet kesällä 1992. Diplomaatti, Suomen Pankin tuore pääjohtaja, telakkapomo ja kirjailija. Lama-Suomessa oli tilaus politiikan ulkopuolelta tuleville ehdokkaille.

Heistä vain Ahtisaaresta tuli presidenttiehdokas ja lopulta presidentti. Mutta myös Paavo Haavikon ehdokkuutta pohdittiin vakavissaan pienessä kulttuuripiirissä. Yksi idean isistä oli kirjailija Veijo Meri, jonka mielestä Haavikolla oli arvojohtajan olemus ja kyvykkyys: voimakas, isoluinen mies, kämmenetkin kuin kinkut, henkisesti tarpeeksi vahva, kertoo Mauno Saaren Haavikko-niminen mies -kirja.

Haavikko oli imarreltu, mutta kieltäytyi. Suomen tie ei ollut Tšekkoslovakian tie eikä Viron. Tšekkoslovakian ohjasi kylmän sodan jälkeiseen maailmaan kirjailija Václav Havel, Viron kirjailija Lennart Meri. Mitä Suomi menettikään.

Muistelmateoksessaan Prospero Haavikko kirjoittaa, että viimeistään 1980-luvun alkuvuosina hän "alkoi olla toista mieltä". Toista mieltä ulkopolitiikasta, joka "veisi lopulta maan henkisen selkärangan katkeamiseen". Toista mieltä vahvan markan ja kiinteän kurssin talouspolitiikasta, joka oli syöksemässä Suomea kurimukseen. 1990-luvun alussa Haavikko julkaisi vimmaiseen tahtiin pamfletteja yksin ja yhdessä Tuomas Keskisen ja Kimmo Pietiläisen kanssa. Niiden nimet kertovat oleellisen: Murtuva keskiluokka, Suomen tauti – sen diagnoosi ja hoito, Kyllä se siitä – tai sitten ei, Aikalaishulluudesta.

Haavikon kenttätykit oli kohdistettu presidentti Koivistoon ja Suomen talouden ja politiikan eliittiin. Ja sitten Ahtisaareen, jonka vastaehdokasta Elisabeth Rehniä Haavikko tuki. Vaalien jälkeen hän kirjoitti Ilta-Sanomiin: "Kansa on valinnut presidentiksi peilikuvansa, kasvottoman henkilön, joka ei tiedä maasta, sen oloista ja laeista juurikaan mitään, yhtä vähän kuin kansa tietää hänestä." Melkein ensi töikseen Ahtisaari joutui vastentahtoisesti nimittämään Haavikon akateemikoksi.

Millainen presidentti Paavo Haavikko olisi ollut? Se tiedetään, että Haavikko ihaili Kekkosta. Samastumisesta kertoo jotain se, että Haavikko kirjoitti Kekkosesta vuonna 2000 julkaistun elämäkerran minämuodossa, mutta oman muistelmateoksensa hän kirjoitti yksikön kolmannessa persoonassa.

Valta kiehtoi Haavikkoa, joka piti itseään jonkin sortin anarkistina. Hän vastusti järjestelmiä ja vierasti ideologioita. Hän keksi pilkkanimen järjestyksen ja järjestelmien ihmiselle: Homo regulatis. Haavikko katui lopun ikäänsä, että tuli 38-vuotiaana, "nuoruutensa omahyväisyydessä", ottaneeksi vastaan kunniatohtorin arvon. Hänet houkuteltiin kantamaan "porvarillisuuden ja konservatiivisuuden silinterihattua".

Presidentti Haavikon uudenvuodenpuheet olisivat taatusti olleet tapauksia, mutta aristokraattista älykköä, itseään autistiseksi luonnehtinutta miestä olisi hankala kuvitella maakuntamatkalle Pielaveden torille turisemaan savolaisukkojen kanssa.

Entä kahden lautasen huippukokoukset? Miten raivokohtauksistaan tunnetulla presidentti Haavikolla olisi synkannut suuresti halveksumansa pääministeri Lipposen kanssa? Tai ehkä presidentti Haavikko olisi auttanut pääministeriksi Tarja Halosen, josta hän kirjoitti myöhemmin imelän elämäkerran.

Haavikon 2000-luvun suuri teema oli Suomen Nato-kiima. "Minun isänmaani on puolueettomuus", hän sanoi Saarelle. Nato-jäsenyys olisi isänmaan itsemurha.

"Ei kirjallisuudella mihinkään vaikuteta. Pitää ryhtyä poliitikoksi", Haavikko sanoi HS:n haastattelussa 2000.

Haavikko ei ryhtynyt. Se oli hyvä ratkaisu sekä politiikan että kirjallisuuden kannalta. Mauno Saaren kirjalla on ansionsa Haavikon maailman avaajana, mutta häly ja riitely kirjan ympärillä uhkaa peittää olennaisen. Jotain kekkosmaista on siinä, että edesmenneen miehen lopunajoista käydään tällaista totuustaistelua. Ne tekevät sen itse.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi