Roiskeläppägusteemi

Kun kotitalouden tulot kohoavat, ruokamenojen osuus kokonaiskulutuksesta laskee. Näin kuuluu Engelin laki, jonka laati 1850-luvulla saksalainen tilastotieteilijä Ernst Engel. Tuohon aikaan vallankumouksen aave hiiviskeli Euroopassa. Viranomaiset pelkäsivät, että köyhä työväestö alkaa mellakoida. Niinpä köyhiltä piti kitkeä väärä kulutuskäyttäytyminen ja opettaa heidät syömään terveellisesti. Sitä ennen piti selvittää, kuinka suuri osa tuloista menee ruokaan.

Engelin laki on pitänyt kutinsa. Sata vuotta sitten suomalainen käytti noin puolet tuloistaan ruokaan, 1950-luvulla kolmanneksen ja 2000-luvulla enää runsaan kymmenesosan. (Poikkeuksena ruokahifistelijät, jotka syövät kaikki rahansa.)

Vaikka ruoan osuus kulutusmenoista on pudonnut, suhde ruokaan ei ole muuttunut ainakaan yksinkertaisemmaksi.

Ruokakulttuuria ovat erityisen hartaasti tutkineet sosiologit ja antropologit. Ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin mukaan suhdettamme ruokaan määrittää kaksijakoinen luokittelu. Hän nimittää ruokaan liitettyjä kaksinapaisia kulttuurisia luokkia gusteemeiksi, ajatusluutumiksi.

Tällaisia gusteemeja ovat esimerkiksi ruokien luokittelu terveellisiin ja epäterveellisiin tai jako arki- ja juhlaruokiin. Arkisesti ruokaan asennoituvalle ravinto on polttoainetta ja syöminen tankkaamista. Suomalainen kulutussosiologi Kaj Ilmonen kutsuu tällaista ravitsemukselliseksi asenteeksi.

Sellainen asenne on käynyt harvinaiseksi, sillä ruoka on yhä olennaisempi ulkoisen ja sisäisen identiteetin määrittelijä.

Intohimoisia ruokaharrastajia kutsutaan Yhdysvalloissa nimellä foodie. He pyörittävät osuuskuntia, nyhräävät käsin suklaata ja paloittelevat sianruhot lihakaupoissaan. Imagessa esitelty newyorkilainen osuuskunta hankkii reilun kaupan luomuruokansa lähiseutujen pientiloilta. Moni foodie on myös yippie, juppihippi, joka tuhlaa meditointiin ja pukeutuu boheemisti.

Lähiruokakulttuurissa on järkeä, sillä keskivertomussuttajan elimistöön päätyy vuodessa ruoan mukana jopa seitsemän kiloa lisäaineita: aromivahventeita, stabilointiaineita, pintakäsittelyaineita, E-sitä ja E-tätä. Mutta foodien elämä voi käydä vähitellen raskaaksi, kun entisestä nautinnosta tulee loputonta eettisyyspinnistelyä ja tuoteselostetihrustamista.

Foodien vastakohta on roiskeläppämies.

Eräs ystäväni eli yhden kesän syömällä vain einespitsoja. Hän täytti kesän alussa pakastimensa pitsoilla ja heitti kitusiinsa yhden lounaalla ja toisen illalla. Ravitsemuksellisen asenteen tiukkuutta kuvaa se, että hän nimitti pitsoja "roiskeläpiksi".

Toinen kaverini elää edelleen lähinnä einesmaksalaatikoilla, jotka hän syö kylmänä suoraan rasiasta. Puuronkin hän syö kylmänä. Hän ei uhraa ruoalle yhtään ylimääräistä ajatusta.

Roiskeläppä- ja maksalaatikkomies ovat tavallaan oikeassa. Miksi käytämme niin paljon energiaa ruokavalintoihin? Miksi ylipäätään tarjolla on epäreilunkaupan epäeettistä ruokaa? Älkää selittäkö nyt mitään vapaasta kilpailusta. Ihminen on kuriton ja irrationaalinen otus, joka kaipaa ohjausta.

Engelin laki on yhä ajankohtainen. Köyhien maiden ruokamellakoissa leijailee taas vallankumouksen aave.

Ylikypsissä maissa on omat ongelmat. Brittitutkimuksen mukaan ylipainoiset aiheuttavat ympäristölle kaksinkertaisen taakan hoikkiin verrattuna. Pulska hurauttaa lähikauppaankin autolla. "Pääviestimme on: pysy hoikkana. Se on hyväksi niin sinulle kuin planeetallekin", tutkija Phil Edwards valistaa.

Holhous koskee pian myös lihansyöjiä. Lihalle on jo harkittu haittaveroa, sillä etenkin naudanliha on melkoinen ympäristörikollinen. Lihapitoisilla luolamiesdieeteillä ja kaikenmaailman fatkinseilla itseään hellineet voivat joutua vaihtamaan seitaniin, vehnägluteenista valmistettuun lihankorvikkeeseen.

Eikä mene kuin hetki, kun seitanisteillakin on omat kuppikuntansa, joiden yhteishenki perustuu väärällä tavalla tekolihaa kokkaavien halveksuntaan. Voi seitan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi