Suomi putos puusta

Edelläkävijästä voi näköjään tulla parissa vuodessa takapajula. Niin kävi Nokialle. Ja minulle.

Tunnelma oli vähän toinen syksyllä 1999, kun Nokian pörssikurssi sojotti pystyssä kuin Mount Everestin pohjoisrinne. Wired-lehti lähetti silloin toimittaja Steve Silbermanin Suomeen selvittämään, mikä on maailman edistyneimmän teknolandian salaisuus.

Silberman haastatteli Nokian pamppuja Jorma Ollilaa myöten. Ollilan Dream Team lausui unohtumattomia viisauksia.

"Tavoitteemme on pistää internet jokaiseen taskuun", ilmoitti Ollila.

Teknologiajohtaja Yrjö Neuvo vertasi Nokiaa jazzbändiin: "Me soitamme samaa kappaletta. Meillä on kapellimestari. Mutta me improvisoimme."

"Just Say Nokia" -artikkelissaan Silberman nosti esiin myös suomalaisten merkittävän roolin vertaistuotantojen ja avoimen koodin ohjelmistojen, kuten Linuxin, kehittäjinä.

Olisihan se pitänyt tajuta, ettei sellaista superlatiivivyörytystä kestä kukaan. Varsinkaan suomalainen.

Vuonna 1995 opettelin toverini kanssa yliopiston kellarissa yökaudet HTML-kieltä, jolla verkkosivuja koodattiin. Kielitaito oli niin kuumaa kamaa työmarkkinoilla, että livahdimme suoraan kellarista mediamaailmaan.

Vuonna 2005 samettitakkini povitaskussa pullotti jo Nokia 9500 Communicator, älypuhelinten kuningas. Olin uuteen talouteen erikoistuneen pienen talouslehden päätoimittaja.

Historiaa opiskelleena huuhaahumanistina eino uusitalous oli minulle paljon tutumpaa kuin uusi talous ja mitä niitä nyt olikaan, mutta marakattimaisesti opin pian puhumaan suu maitovaahdossa ilmiöistä, joita hädin tuskin ymmärsin.

Teimme viisi vuotta sitten teemanumeron web 2.0:sta ja osallistumistaloudesta ja laadimme suunnitelmia siitä, miten lehdenteossa voisi hyödyntää crowdsourcingia, joukkoälyä.

Sitten puf. Lehdelle kävi kuten monille niistä firmoista, joista kirjoitimme: se kaatui omaan kunnianhimoonsa.

Uusi kultakausi -pamfletissa toimittajat Tanja Aitamurto, Taneli Heikka ja Matti Posio sekä mainostoimistopomo Petteri Kilpinen väittävät, että sosiaalinen media merkitsee yhtä suurta murrosta kuin sähkö merkitsi maatalous-Suomelle 1800-luvulla. Uuden kultakauden mukaan kansalaiset kaappaavat nyt vallan taloudessa, politiikassa, mediassa.

Siis maailmalla. Suomessa vallankumous on peruttu, sillä olemme pudonneet rattailta. Suomesta uhkaa tulla Seurasaari, teknologiavastaisuuden ulkomuseo, varoittavat kirjan tekijät.

Ratkaisuksi he esittävät tukun kannatettavia uudistuksia, kuten e-demokratian ja tiedon avoimuuden edistämistä.

Kultakautelaisten mukaan kehitystä jarruttaa "Vanhoillisten Keskusliitto". Siihen kuuluvat esimerkiksi monet mediapomot, jotka tihkuvat huonosti peiteltyä Facebook-vihaa ja kieltäytyvät ymmärtämästä uuden ajan vaatimuksia. Myös meidän omahyväisten rivitoimittajien olisi nyt nöyrryttävä, sillä tarvitsemme nörttejä kipeämmin kuin nörtit meitä.

Luodit upposivat, mutta en aio antautua. Olen teknopudokas, vapaaehtoisesti. Minulla on (sen saman) samettitakin taskussa 39 euron kälypuhelin, Nokian karvalakkimalli, jolla voi varmaankin lähettää telex-sanomia ja pelata matopeliä, mutta ei tällä rakkineella mitään Facebook-statuksia päivitetä. Eikä hotsitakaan.

Tulkoon vain wikidemokratia ja läpinäkyvä hallinto, mutta en ole vielä sisäistänyt, miksi yksilön olisi avauduttuva Facebookissa maksalaatikostaan ja tunnesohjostaan neljännestunnin välein neljäsosatutuille.

Uuden kultakauden tekijöistä on vain luonnollista, että koko maailma seuraa amerikkalaisten yltiöavoimuutta. Yhdysvalloissa narsismista onkin tullut jo niin yleistä, että psykiatrit harkitsevat sen poistamista persoonallisuushäiriöiden luettelosta.

Uuden kultakauden laki kuuluu: muutu ja avaudu tai kuole.

Nokiakaan ei muuttunut tarpeeksi. Sen pumppu jäi veivaamaan loputonta lintukodon tuutulaulua Lullaby of Birdlandia, kun Applen orkesteri keksi itseään uudistavan fuusiojazzin.

Voisiko ulkomuseon viimeinen kävijä sulkea portin, kiitos.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien sunnuntaitoimituksen toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi