Tamminiemen huijari

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Taas on aika kokoontua toteemipaalun juurelle puimaan kansakunnan isäsuhdetta. Se on vaihdellut pelosta ihailuun ja kieltämisestä kaipuuseen. UKK on kuin Rorschachin musteläiskätesti: kerro mitä näet, ja shrinkki kertoo, kuka olet.

Suomen Kuvalehden mukaan Urkista on nyt tullut harmiton retrohahmo. Ylioppilaslehti puolestaan kertoo, että UKK:lla tehdään bisnestä: ainakin 15 firmaa painaa Kekkos-paitoja, ja yli 20 000 suomalaisella on Kekkos-pankkikortti. Kovimpia Kekkos-kuluttajia ovat kuulemma 1980-luvulla syntyneet, jotka ottavat jopa Kekkos-tatuointeja.

Oma Kekkos-suhteeni muuttui lopullisesti eräänä huhtikuisena sunnuntaina.

Vakavat miehet ravistelivat minut hereille parin tunnin unien jälkeen ja antoivat vaatteet: hookooällänsininen puku ja makkarankuorenkireä kauluspaita. Miehet työnsivät minut Kleinbussiin kuin missäkin kylmän sodan vakoiluleffassa.

Kyyditys päättyi Tamminiemen pihaan. Sain ohjeet: "Museo avataan vartin kuluttua. Olemme sopineet, että vedät opaskierroksen ensimmäisille vieraille. Jos he ovat korealaisia turisteja, kannattaa varmaan puhua englantia. Onnea."

Olo oli kuin Elisabeth Rehnillä Hornet-koelennon jälkeen, pikkuisen shaky. Seisoin ala-aulassa jäiset hikihelmet otsallani ja yritin tankata opastekstejä: ruotsiksi Villa Edudden, rakennettu 1904, Amos Anderson lahjoitti valtiolle 1940. . .

Ovi kävi. Sisään astui kaksi naista, toinen noin kuusikymppinen, toinen ehkä kahdeksankymmentä. Tyynesti he laittoivat kenkiensä päälle siniset suojukset ja katsoivat odottavasti.

"Tervetuloa Tamminiemeen", sain rykäistyksi. Ei pirskatti, nämähän tietävät Kekkosesta paljon enemmän kuin minä.

Aloitin varmalta pohjalta: "Tämä Ilja Glazunovin maalaus herätti aikanaan runsaasti kohua."

"Olikos se tuo punatulkku, josta kohistiin?" vanhempi naisista kysyi. "Sekin, mutta myös presidentin salaperäinen ilme herätti kysymyksiä." Ei kai pieni improvisointi voi olla tässä tilanteessa tuomittavaa. Ohjasin naiset työhuoneeseen. Tiesin Tamminiemestä ja Kekkosesta sentään jotain.

"Varapresidentti Lyndon B. Johnson lahjoitti tämän maailmankartan presidentti Kekkoselle. Ja tuossa on näppäinpuhelin, Suomen ensimmäinen laatuaan. Sen presidentti sai teekkareilta."

Sitten saliin. Paukut olivat vähissä, mieleen tuli vain Fidel Castron lahjoittama sikarikotelo. Vai oliko se Fideliltä?

"Tässä salissa presidentti Kekkonen järjesti juhlia. Erityisen hilpeitä olivat niin sanotut lastenkutsut. Niissä aikansa radikaalit viihdyttivät presidenttiä. Flyygeliä soittivat ja lauloivat."

"Valitsiko Sylvi sisustuksen?" toinen naisista kysyi. Sen minäkin olisin halunnut tietää. Sisustus oli hämmentävä sekoitus 1960-luvun pallotuoliestetiikkaa ja mahtailevaa biedermeieria. "Sylvi, toki. Ja Urho tietysti myös, se oli kahden vahvan aikuisen tasa-arvoinen suhde. Mennäänpä yläkertaan."

Makuuhuoneessa museovieraat kävivät uteliaiksi. "Mites nämä Kekkosen naissuhteet?" Huomasin hyllyssä Arja Saijonmaan levyn. Rikoin sääntöjä ja otin sen käteeni. Kiellothan eivät koskeneet meitä oppaita. "Kekkosella oli silmää naiskauneudelle vielä vanhoilla päivilläänkin. Älkäämme tuomitko häntä siitä, yksinäistä leskimiestä."

"Miksi Kekkoset nukkuivat eri makuuhuoneissa?" toinen naisista kysyi vaativasti. Entä jos naiset tekevät minusta valituksen Museovirastolle? Otin riskin: "Heidän aviovuoteensa viileni pian kaksosten syntymän jälkeen." Naiset nyökkäilivät.

Kun kierros oli ohi, Valpon kyyditsijät ilmestyivät kulman takaa. Naiset paljastuivat näyttelijöiksi. Toinen oli bestmanini tyttöystävän äiti ja toinen tämän lukupiirikaveri. Naureskelin polttariseurueeni mukana, mutta sisälläni jylläsi kuin juuri myllykirjeen saaneella.

Tamminiemen henki oli koskettanut minua ja muuttanut Kekkos-kriittisen juipin myytinvartijaksi.

Kirjoittaja on sunnuntaitoimituksen toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi