Terveenä sairaalassa

Voi valelääkäriä, minkä teit. Tahrasit Suomen arvostetuimman ammattikunnan. Häpäisit Hippokrateen valan. Siinähän todetaan: puhtaasti ja hurskaasti olen viettävä elämääni ja harjoittava tointani. Onneksi potilailla ei ole vastaavaa valaa.

Viitisentoista vuotta sitten tuttavani, kutsutaan häntä vaikka sotamies Senjaseksi, suoritti varusmiespalvelustaan eteläsuomalaisella kasarmilla.

Senjanen oli ihan kelpo miehenalku, mutta luonteeltaan laiskahko. Seurattuaan tovin armeijan touhua Senjanen päätteli, että vähemmällä pääsee, jos hakeutuu käskijöiden puolelle. Sitä hän ei tajunnut, että aliupseerikoulusta melkoinen osa vietettiin metsäleireillä.

Kun muut pystyttivät telttaa metsän pimeydessä, Senjanen katosi kuusikkoon. Hänen päänsä pilkisti oviaukosta yleensä vasta silloin, kun kamiinassa ritisi tuli. Ilmeisesti Senjanen vietti teltanpystytysajan jollain verukkeella lämpimässä sotkuautossa sotilaskotisisarten seurassa. Tai näin muut olettivat.

Erään leirin lähetessä Senjanen hakeutui varuskuntalääkärin vastaanotolle. Hän kertoi kärsivänsä päähikoilusta, joka ilmeni stressaavissa tilanteissa. Senjasen mukaan hillitön hikoilukohtaus oli yllättänyt hänet esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten matikankokeessa.

Sotilaslääkäri kiinnostui mystisestä vaivasta, sillä Senjanen oli muuten terve kuin nuori kilipukki. Lääkäri passitti Senjasen jatkotutkimuksiin keskussotilassairaalaan. Siellä oli kuulemma Suomen johtava hikoiluspesialisti.

Kun muut aliupseerioppilaat lähtivät marraskuiseen metsään, suuntasi sotamies Senjanen Tilkan ihotautiosastolle. Se oli erikoinen paikka. Vuoteilla makoili terveen oloisia nuoria miehiä, joiden vaivat olivat lapsenkakanväristen yöpukujen peitossa: atooppista ekseemaa, silsaa, psoriasista.

Naapuripunkan varusmiehen olisi kuulunut päästä jo siviiliin. Mies oli saanut rettelöinnin takia poistumiskieltoa ja hankkiutunut ylipalvelusajallaan Tilkkaan intiimialueen leikkaukseen. Miehellä oli mankka ja yksi kasetti, Popedaa.

Viisi päivää sotamies Senjanen kuunteli Pate Mustajärveä ja katsoi sivusilmin, kuinka aikuinen mies piirsi vihkoonsa Datsuninsa kuvia. Tosirakkautta, ajatteli Senjanen. Myöhemmin hän törmäsi Popeda-mieheen ostoskeskuksessa, jossa mies toimi teollisuusvartijana.

Tilkassa Senjasen otti hoitoonsa hikoiluspesialisti, kutsutaan tätä vaikka dosentti Riitalaksi, joka oli hyvin innoissaan selittämättömästä tapauksesta. Hän laati viiden päivän tutkimusohjelman, jonka aikana Senjasta tutkittiin ja testattiin tarkemmin kuin amerikkalaisia astronautteja. Senjaselle tehtiin veri- ja allergiakokeita, häntä röntgattiin, kopeloitiin ja palpoitiin.

Hänelle tehtiin muun muassa autonomisen hermoston toimintakoe, joka on niin harvinainen, että lääketieteen opiskelijat saapuivat seuraamaan sitä. Kokeessa Senjasen piti puhaltamalla kannatella putkeen laitettua pingispalloa tietyllä viivalla, kun anturit mittasivat hänen tahdosta riippumattoman hermostonsa toimintaa. Olihan hikoilu kiusallista, mutta ehkä nämä testit olivat jo liioittelua, mietti Senjanen iltaisin, kun Pate Mustajärven miehekäs ääni täytti ihotautiosaston huoneen numero kuusi.

Viiden päivän ihmiskokeiden jälkeen dosentti Riitala kertoi tulokset: mitään selitystä mystiseen päähikoiluun ei ollut löydetty. Senjanen oli täysin terve, autonomista hermostoaan myöten. Dosentti kaivoi lääkekaapistaan tuubin ja ojensi sen Senjaselle.

Tuubi sisälsi magnesiumsalvaa, jolla kasvojen ihohuokoset voisi tukkia, jos hikoilu vielä vaivaisi. Senjanen ei koskaan kokeillut salvaa, vaan opetteli elämään päähikoilunsa kanssa. Kun Senjanen poistui Tilkasta, hänen mieleensä hiipi ajatus. Kuinkahan paljon valepotilaat tuhlaavat vuosittain yhteiskunnan resursseja?

Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi