Vappupuhe

Kansalaiset, tahdon tänä vappuna puhua teille asiasta, joka vaivaa syvästi jokaista suomalaista. Viime aikoina useita poliitikkoja ja puoluevirkailijoita – mukana joitakin läheisimpiä ystäviäni ja luotetuimpia avustajiani – on syytetty osallisuudesta vaalirahasotkuna tunnettuun asiaan. Näiden syytteiden väistämättömänä seurauksena on noussut esiin vakavia kysymyksiä itse eduskunnan rikkumattomuudesta. Tänään tahdon käsitellä näitä kysymyksiä.

Kesällä 2008 sain tietää ensi kerran vaaliraha-asiasta sanomalehdistä. Minua etoi tuo järjetön, laiton toiminta, ja olin järkyttynyt, kun sain tietää, että kansanedustajia ja vaalityöntekijöitä oli ilmeisesti syyllisten joukossa. Määräsin välittömästi asianmukaisen viranomaisen tekemään selvityksen asiasta. Kun tutkimukset etenivät, tiedustelin toistuvasti niitä tekeviltä henkilöiltä, oliko mitään syytä uskoa, että puolueeni jäseniä olisi ollut millään lailla osallisina. Sain toistuvia vakuutteluja siitä, että näin ei ollut. Vakuuttelujen johdosta hylkäsin lehdistön tarinat, jotka viittasivat puolueeni virkailijoiden tai kampanjatyöntekijöiden osallisuuteen.

Tämän vuoden maaliskuuhun asti olin vakuuttunut siitä, että syytösten torjumiset pitävät paikkansa ja että kansanedustajien tai puoluevirkailijoiden osallisuuteen viittaavat syytökset olivat vääriä. Sain kuitenkin uutta tietoa, joka taivutti minut uskomaan, että eräät näistä syytöksistä olivat totta ja viittasivat edelleen, että oli ilmennyt yritys kätkeä tosiasioita yleisöltä, sekä sinulta että minulta.

Tämän seurauksena otin henkilökohtaisesti vastuun koordinoida intensiiviset, uudet tutkimukset aiheesta. Olin päättänyt, että asia selvitetään perin pohjin ja että totuus täytyy tuoda täysin julki – olipa osallisena kuka tahansa.

Miltä tahansa asia on aiemmin vaikuttanutkaan, mitä tahansa sopimatonta toimintaa saattaa vielä ilmetä tähän halpamaiseen tapaukseen liittyen, minä tahdon suomalaisten tietävän ilman epäilyksen häivääkään, että minun kauteni aikana oikeus tapahtuu tasapuolisesti, täysin ja puolueettomasti huolimatta siitä, ketä asia koskee.

Tämä virka on pyhä luottamustehtävä, ja minä olen päättänyt olla tuon luottamuksen arvoinen.

Kesästä 2008 lähtien tämä tapaus on vienyt aivan liian paljon aikaani ja huomiotani. Myös täällä Suomessa on ensiarvoisen tärkeää työtä tehtäväksi. Pitää varmistaa maan vauraus, ja tämä tarkoittaa työpaikkaa jokaiselle, joka työtä haluaa tehdä. Tahdon tehdä tästä maan, jossa jokainen ihminen uskaltaa unelmoida, voi elää unelmiaan – ei pelossa vaan toivossa – ylpeänä yhteisöstään, ylpeänä maastaan ja ylpeänä siitä, mitä Suomi on merkinnyt hänelle ja koko maailmalle.

Nämä ovat suuria tavoitteita. Me voimme saavuttaa ne. Mutta me emme voi saavuttaa niitä, jollemme omistaudu toiselle tavoitteelle. Meidän täytyy säilyttää eduskunnan rikkumattomuus, ja tuon rikkumattomuuden tulee olla aitoa ja läpinäkyvää. Eduskuntatalossa ei voi piilotella likapyykkiä.

Näin puhui Yhdysvaltain presidentti Richard M. Nixon vapunaattona vuonna 1973. Puhe on julkaistu suomeksi kirjassa Suuret puheet, jotka muuttivat maailmaa. Vaaliraha-sanan kohdalla Nixon tosin sanoi Watergate ja eduskunnan sijasta Valkoinen talo. Vaihdoin myös amerikkalaiset suomalaisiksi ja päivitin vuosiluvut, mutta muuten puhe on liki sanasta sanaan ehtaa Nixonia. Vappuna 1973 Nixon olisi varmasti halunnut puhua muustakin kuin Watergatesta. Vietnamissa oli saatu aikaan aselepo, ja maailmanpolitiikan jännitteitä oli purettu Kiinan ja Neuvostoliiton kanssa. Mutta hänen oli puhuttava likapyykistä, ja yritettävä pelastaa oma asemansa.

Se vaati – sanonko suoraan – valehtelua. Lopulta löytyi savuava ase, nauhoitus, joka narautti Nixonin. Hän erosi virastaan elokuussa 1974. Häntä ei koskaan tuomittu, mutta maine mustui ikuisesti. Mutta eihän meillä tällaista tapahdu. Eihän.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi