Edessä etnisten taistojen kaaos

Vain Venäjällä neljä kirjailijaa voi nähdä paljolti samaa painajaista

Poliittisesti tahdittomampaa romaania ei kirjoiteta enää tällä vuosisadalla, sanotaan Moskovassa Dmitri Bykovin uusimmasta romaanista, jonka nimi muodostuu kahdesta kirjaimesta ŽD. Se on yksi uuden venäläisen kirjallisuuden omalaatuisimmista teoksista.

Bykov itsekin on yksi Moskovan kirjallisen maailman omalaatuisista ilmestyksistä – uskomattoman tuottelias moniottelija, joka syytää runoja, esseitä, kirjallisuuskritiikkiä, romaaneja, runoelmia, televisio-ohjelmia, kolumneja . . .

Rehevällä olemuksellaan ja mustakiharaisella hiuskuontaloltaan hän tuo mieleen renessanssiruhtinaan.

Jotkut kriitikot kutsuvat Bykovia "patologiseksi grafomaaniksi". Kun häntä pyydettiin kirjoittamaan Boris Pasternakin elämäkerta, syntyi 900-sivuinen teos. Bykov oli samalla tavattoman kunnianhimoinen, ja kirjasta tuli huomattava menestys.

Hän sai siitä Venäjän suurimman kirjallisen palkinnon, Bolšaja knigan, kun se jaettiin viime vuonna ensimmäisen kerran.

Juuri neljäkymmentä täyttänyt Bykov sanoo romaanistaan ŽD, että hän syntyi kirjoittamaan tämän kirjan ja että hän on työskennellyt sen parissa kymmenen vuotta.

ŽD käsittelee Venäjää, jossa historia on ennen näkemätön ja tulevaisuus kätkeytyy etnisten konfliktien kaaokseen.

Miksi tämä kummallinen nimi?

Bykov laittaa lukijan valitsemaan erilaisten mahdollisuuksien väliltä. Näitä ovat esimerkiksi "rautatie" (železnaja doroga) tai blogi (živoj devnik), mutta hän pitää itse parempana Gogoliin viittaavaa "eläviä sieluja "živye duši).

Romaanin "elävät sielut" ovat kasaareja, jotka osittain muistuttavat nykyisiä Venäjän juutalaisia. Nämä kasaarit itse asiassa vaativat Venäjän maata itselleen, koska heidän mukaansa varjaageilta (eli venäläisiltä) puuttuu kotiseutuoikeus. Sillä miten voisi omalla maallaan asuva kansa käyttäytyä kuten venäläiset ovat käyttäytyneet viimeisten viiden sadan vuoden aikana?

Nykyvenäläisiltä kirjailijoilta ei totta vieköön puutu yhteiskuntakritiikkiä, mutta harva yltää samaan armottomuuteen kuin Bykov maansa tuhoavia voimia kuvatessaan.

Kasaarit ovat täsmälleen yhtä syyllisiä kuin varjaagit maan lamauttavaan sisällissotaan. Ja sota itse on yhtä turmeleva kuin kaikki muu: poliitikot esimerkiksi sopivat etukäteen ratkaisevien taistelujen lopputuloksen.

Ärsyttävimmäksi Bykovin romaanissa on koettu toistuvat viittaukset "entisiin geneettisiin syvyyksiin" ihmisten välisten erilaisuuksien selityksinä. Bykov viittaa myös tämän päivän kulttuurisiin eroihin: "Kasaarien mielistelevään arkuuteen huolellisesti piilotettuun raudanlujaan vallanhimoon" vertautuu "varjaagien epävarmuuteen pohjautuva karkeus, väkivaltaisuus ja röyhkeys."

Aleksandr Solženitsyn avasi vuoden 2001 kiistellyllä teoksellaan Dvesti let vmeste (Kaksisataa vuotta yhdessä) avointa keskustelua venäläisten ja juutalaisten suhteista, mutta Bykov liikkuu joka tapauksessa miinakentällä – milloin historiallis-filosofisin pohdiskeluin, toisinaan rennon hauskoissa jaksoissa, joissa satiiri ei säästä varjaageja eikä kasaareita.

Sympatiat saavat heikot ja puolustuskyvyttömät, joista romaanissa käytetään nimeä "vaskit". He ovat lempeitä, puoliksi toimintakyvyttömiä olentoja, jotka mielellään kuljeksivat suuria kaaria tai ajelevat ympäriinsä Moskovan metrossa.

He yrittävät säästyä niin varjaageilta kuin kasaareiltakin kommunikoimalla mystisesti keskenään.

Lopussa geneettinen tabu murtuu, kun varjaagi siittää vaskille lapsen.

ŽD on valtava tarinoitten ja kertomusten, etnografisten tarujen ja fantasioitten, filosofisten ja uskonnollisten keskustelujen, sisäpiirivitsien ja kirjallisten pilailujen keitos.

Kaikki tämä kuohuu maassa, joka on täydellisesti eristäytynyt ulkomaailmasta. Kauppayhteydet ovat poikki, koska miltei kaikkialla muualla maailmassa on saatavilla erinomaista uutta polttoainetta flogistonia. Venäjällä ajellaan edelleen bensiinillä.

Vain Venäjällä neljä eturivin kirjailijaa julkaisee sama vuonna dystopian, joiden uhkakuvat käyvät osittain yksiin, kun niissä kerrotaan Venäjän eristäytymisestä ja väestöä jakavien kuilujen syvenemisestä.

Viktor Pelevinin romaanissa Empire V salainen eliitti ajaa toiset ihmiset tuhoon. Olga Slavnikovan kirjassa 2017 siperialaisen kaupungin mielenosoitukset kehkeytyvät mellakoiksi, jotka leviävät koko maahan. Vladimir Sorokinin romaanissa Den opritšnika massat elävät ankarien sääntöjen alla samalla kun eliitti mässäilee Venäjän ulkomaailmasta erottavin korkeitten muurien takana.

Näistä neljästä Dmitri Bykovin romaanilla on toiveikkain loppu, kun epäsuhtainen pari vaeltaa käsi kädessä kohti epävarmaa tulevaisuutta.

Bykov sanoo, että pohjimmiltaan hänen teoksensa käsittelee hänen suurinta pelkoaan, kodittomuutta.

"Tunnen itseni kodittomaksi omassa maassani, enkä ole varmastikaan ainut."

Dmitri Bykov: ŽD. 688 s. Vagrius.

 Kirjoituksen on suomentanut Timo Hämäläinen.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi