Euroopan aurinko painuu mailleen

Vaikuttava katsaus 1900-luvun alkuun auttaa näkemään nykyajan. Länsimaisen kulttuurin huippu oli sata vuotta sitten.

Saksalais-itävaltalaisen Philipp Blomin The Vertigo Years on vaikuttava synteesi 1900-luvun alun hurjista vuosista. Tuo aika, kuten hän kirjoittaa, sisälsi jo kaiken sen, mikä sen jälkeen antoi leimansa 1900-luvulle.

Kaikki oli liikkeessä eikä tiedetty, minne oltiin menossa. Tässä suhteessa viime vuosisadan alku muistutti enemmän meidän aikaamme kuin 1900-luvun jälkipuoliskoa, jolle kylmä sota antoi tietyn illuusion ennustettavuudesta.

Kuten jokainen itseään kunnioittava historioitsija, Blom kuvaa ja analysoi asioita aikakauden omista lähtökohdista.

Vuosina 1900–1914 vanhaa maailmaa olivat hajottamassa dynamojen voima, junien nopeus, lentokoneet, radioaallot ja röntgensäteet. Klassisen luonnontieteiden rationaalinen selkeys romahti suhteellisuusteorian myötä, itse aine tuntui häviävän.

Selvittäessään ihmismielen salaisuuksia psykologia törmäsi uusiin. Kartoitettuaan vanhat erämaat ihminen löysi uusia.

Vanha maailma oli rappeutunut 1800-luvun lopulla. Fin de siècle tuntui irtautuvan alkuvoimistaan ja huipentui rappion, dekadenssin vaiheeseen, mikä ilmeni selkeimmin suurkaupungin ihmisessä ja kulttuurissa.

Rappion skenaariot saivat voimaa syntyvyyden romahtamisesta, etenkin Ranskassa. Kasvavat suurkaupungit olivat kansakuntien hautoja, joissa väki lisääntyi vain muuton ansiosta.

Karmaisevan lisänsä tulevaisuudennäkyihin antoivat ennusteet rodun huononemisesta. Eugeniikka eli oppi rotuhygieniasta kuului ajan keskeisiin kysymyksiin. Dekadenssi eri muodoissaan oli todettu jo parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Max Nordaun Entartung, joka ilmestyi vuonna 1892, siirsi fyysisen rappion myös kulttuurin uusien "ismien" selitykseksi. Nordau oli myös suuri eugeniikan harrastaja ja yksi sionismin perustajista. Hän halusi kehittää vahvan juutalaisen rodun, joka ei jäisi toisten kansojen jalkoihin.

Dekadenssista tulikin 1800-luvun lopun tunnus. Kirjallisuudessa se esiintyi avoimesti omalla nimellään.

Kulttuuri tunnusti hedelmättömyytensä, ja Darwin oli tappanut Jumalan. Nihilismistä tuli päivän sana fin de sièclen vuosina.

Aikakauden loppu tuntui lähestyvän, kun vuosisata painui mailleen.

Vauhdin vuosikymmen oli toista. Se lähti dekadentin aikakauden pohjalta, mutta sen suuri sanoma ei ollut rappio vaan sen torjunta, kiihtyvä muutos kohti tuntematonta.

Kulttuurissa sukupuolten erilaisuus kyseenalaistettiin, uskonto marginalisoitui sivistyneistön piirissä ja sivistys levisi yhä laajempiin piireihin.

Porvarillisen maun sijasta tienviitoiksi otettiin alkuasukkaiden, hullujen ja perverssien näkemyksiä. Taiteessa alettiin siirtyä yhä epäsovinnaisempiin muotoihin. Skandaalit seurasivat toisiaan: valtavirta oli hyvän matkaa avantgardesta jäljessä.

Bloomsburyn älyköt uskoivat olevansa ajan vaatimia uusia ihmisiä. Virginia Woolf kirjoitti: "joulukuun tienoilla vuonna 1910 ihmisluonto muuttui".

Merkittävä oire uudesta oli, että kokki, joka ennen oli kuulunut näkymättömään alakerran väkeen, ilmestyi nyt olohuoneeseen kysymään mielipidettä uudesta hatustaan.

Vasta maailmansotien vauhdittamat yhteiskunnalliset prosessit tekivät 1900-luvun alun älymystön maailmasta koko läntisen maailman kulttuurisen ympäristön.

Ja kesti lähes sata vuotta, ennen kuin eliitin maailmasta tuli valtavirtaa, ei enemmistön kannattamaa tai ehkä hyväksymääkään, mutta joka tapauksessa kyseenalaistamatonta henkistä ympäristöä, johon on sopeuduttu. Uudessa uljaassa kulttuurissa on alakulttuurinsa, mutta ne eivät ole sen varsinaisia haastajia, sillä niiden edustajat valikoituvat vähemmistöryhmistä.

Suuri haastaja on tulevaisuuden enemmistö, pohjoiseen muuttava islam, joka sekään ei tarjoa vaihtoehtoa.

Blom on käyttänyt valtavan määrän kirjallisuutta ja hallitsee sen varsin hyvin. Tuloksena on rohkea tulkinta, jonka voi toki kyseenalaistaa.

Valtavan materiaalin takia syntyy melkoisesti toistoa ja tulos vaikuttaa joskus keinotekoiselta.

Epäsovinnainen mutta yllättävän toimiva tapa on, että kullekin vuodelle annetaan otsikko. Siten vuosi 1901 on "Vahdinvaihto" (Viktorian kuolema), 1906 "Dreadnought ja levottomuus", 1912 "Jalostuksen kysymyksiä" ja 1913 "Wagnerin rikos".

Ainakin viimeksi mainittu on nykyään täysin unohdettu, mutta aikansa etusivuja täyttänyt joukkomurha antaa kyllä hyvän kurkistusaukon tuohon menneeseen maailmaan, joka ei todellakaan ollut se staattinen ja aurinkoinen onnela, jollaiseksi se suuren sodan jälkeen usein maalailtiin.

Mutta

mikä onkaan Blomin varsinainen suuri tarina? Onko sitä?

Blom on meidän aikamme kirjoittaja, ja kaikesta huolimatta hänen näkökulmansa on 2000-luvun. Hän löytää sadan vuoden takaa sen, mitä me nyt löydämme ympäriltämme, vaikka hän yrittääkin unohtaa välissä olevat maailmansodat ja diktatuurit.

Sata vuotta sitten Euroopan aurinko oli korkeimmillaan, nyt se on nopeasti painumassa mailleen ja me tiedämme sen.

Sata vuotta sitten aavisteltiin enemmän kuin tiedettiin.

Pelkojen aiheet, kuten depopulaatio ja suurkaupungistuminen, olivat vielä tuskin todellisia.

Ehkäpä Blom kuvaakin Euroopan ja länsimaisen kulttuurin huipun, jossa uudistumisen mahdottomuus ja vanhan kelvottomuus oli jo käynyt kulttuurin avangardelle selväksi, vaikka muut tuskin sitä edes aavistivat.

Noiden vuosien jälkeen ei kulttuuriin ole itse asiassa tullut merkittävää uutta sisältöä. Hurjien vuosien teemat ovat vain toistuneet ja voimistuneet. Sitä paitsi vauhti on kiihtyvä. Nyt me kaikki jo tiedämme, tai tietäisimme, jos uskaltaisimme, että sadan vuoden kuluttua eurooppalaisuutta ei enää ole.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori.

Philipp Blom: The Vertigo Years. Change and Culture in the West, 1900–1914. Phoenix. 466 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi