Foucault olikin paljolti psykologi

Hulluuden historian täydellinen laitos osoittaa, että olemme tunteneet huonosti nykyajan siteeratuimman ajattelijan

maailman kirjat

Uusi englanninkielinen käännös Michel Foucault'n vuonna 1961 ilmestyneestä väitöskirjasta Folie et déraison yllättää lukijansa. Se tulee muuttamaan käsityksiä maailman tällä hetkellä eniten siteeratun ajattelijan työstä.

Aiempiin käännöksiin Hulluuden historiasta sisällytettiin vain kolmasosa alkuteoksesta. Lisäksi sitä luettiin 1960-luvulla vain rajatusta anti-psykiatrisesta, mielisairaiden laitoshoitoa arvostelevasta näkökulmasta. Myöhemmin teos jäi Foucault'n 1960-luvun lopulla ilmestyneiden tieteenhistoriallisten teosten varjoon.

Michel Foucault (1926-1984) aloitti Hulluuden historian kirjoittamisen työskennellessään vuosina 1955-1958 Upsalan yliopiston yhteydessä toimineen Ranskan kulttuurikeskuksen virkailijana. Yliopistokirjastossa oli juuri luetteloitu suuri vanhasta lääketieteellisestä kirjallisuudesta koostunut lahjoitus. Päivät hän istui kirjastossa ja piti iltaisin esitelmiä Ranskan kirjallisuudesta.

Foucault'n tutkimusote oli niin omaperäinen, ettei ajatus väittelystä Ruotsissa saanut tukea paikallisilta professoreilta. Muutenkin ylipitkä väitöskirjakäsikirjoitus kohtasi vastatuulta.

Kustantaja työlle löytyi vasta, kun se ajautui Plon-kustantamossa työskennelleen Philippe Arièsin pöydälle. Hän oli vähän aiemmin julkaissut oman pääteoksensa lapsuuden historiasta.

Yhteinen kiinnostus mentaliteettien historiaan teki heistä osanottajia historiantutkimuksen virtauksessa, joka oli vasta alkamassa. Sitä kutsutaan yleensä "historiaksi alhaalta päin", ja huomio on suunnattu useammin brittiläisiin sosiaalihistorioitsijoihin ( George Rudé, Eric Hobsbawm, E.P. Thompson) kuin omapäisiin ranskalaisiin pioneereihin.

Foucault tutkii väitöskirjassaan sitä, miten hulluus määriteltiin ennen nykyaikaisen mielisairauden käsitteen syntyä ja sen alkuvaiheessa.

Häntä kiinnostavat kaikki hulluudesta esitetyt tulkinnat tieteellisistä opeista näytelmiin, kirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen saakka. Lisäksi piti katsoa, miten hulluus käytännössä määriteltiin. Se tarkoitti toimenpiteitä, joilla hulluiksi käsitetyt erotettiin muusta väestöstä, eristettiin hoitoa varten ja yritettiin parantaa.

Oppien ja ideoiden lisäksi häntä kiinnostivat arkiset käytännöt, joilla hulluutta määriteltiin ja muokattiin. Näin hän asetti sanat ja teot ristivalotukseen.

Hän nosti myös esille tieteellisten paradigmojen rajat ylittäviä jatkuvuuksia instituutioiden ja käytäntöjen tasolla. Vaikka hulluudesta muodostetut käsitykset olivatkin konstruoituja, Foucault ei koskaan pitänyt hulluutta keksittynä tai kuviteltuna ilmiönä, vaan todellisena ongelmana, jolle haettiin ratkaisuja siinä kuitenkaan onnistumatta.

Hulluuden historia keskittyy vuosiin 1650-1800. Tämä "klassinen periodi" taustoitetaan lyhyillä viittauksilla keskiajan ja renessanssin hulluuskäsityksiin.

Jo keskiajalla poikkeavia ja ongelmallisiksi koettuja ihmisiä suljettiin laitoksiin (spitaaliset) tai karkotettiin kaupunkien ulkopuolelle (kerjäläiset). Renessanssin aikana puolestaan taiteessa suhtauduttiin hulluuteen avoimesti ja pyrittiin vuorovaikutukseen. Klassisella ajalla puolestaan hulluiksi määritellyt suljettiin laitoksiin ja kontakti heidän kanssaan katkesi.

Foucault tutki klassisen ajan kokemusta hulluudesta lähtökohtana seuraavalle "positivismin" kauden mielisairauskäsitykselle.

Foucault'n mukaan 1600-luvun puolivälistä lähtien kaikkialla Länsi-Euroopassa perustettiin erilaisia laitoksia, vaivaistaloja, työhuoneita ja erilaisia sairaaloita ja vankiloita, joihin joutilaat, kerjäämiseen turvautuvat, työttömät, rikolliset ja muilla tavoin hankalat lähimmäiset suljettiin.

Hulluina pidetyt menivät joukon jatkona. Hulluus nähtiin tuolloin eläimellisyytenä, ihmisyyden vastakohtana.

Vaikka hulluina pidettyjä suljettiin samoihin laitoksiin kerjäläisten, työttömien ja rikollisten kanssa, se ei merkinnyt sitä, ettei heitä periaatteessa pidetty omana lajinaan. Heitä vain käsiteltiin samalla tavalla kuin muitakin hankalia tapauksia.

Eron teko näkyi esimerkiksi siinä, että monissa laitoksissa järjestettiin maksua vastaan näytöksiä, joissa hulluja esiteltiin muille.

Toisaalta hulluuden määrittely jatkui vilkkaana ja synnytti mielikuvituksellisia luokitteluja hulluuden lajeista. Hulluuden syynä pidettiin ruumiintoimintojen epätasapainoa, liiallista kosteutta tai kuivuutta, sapen liiallista erittymistä tms. Hulluuden lajit eivät olleet vielä vain mielen, vaan koko kehon tiloja.

"Positivismin" kaudella 1800-luvulla hulluus alettiin käsittää mielen sairautena, ja hullusta tuli potilas, joka sai ympärilleen erikoistunutta henkilökuntaa ja majoitettiin heidän kanssaan laitoksiin, joita alettiin kutsua sairaaloiksi.

Sellaisten laitosten perustaminen alkoi 1700-luvun puolivälissä. Foucault'n Hulluuden historiasta johtaa suora linja myöhempään, usein hänen pääteoksenaan pidettyyn tutkimukseen Tarkkailla ja rangaista, vaikka välissä oli neljätoista vuotta ja kolme erilaista teosta.

Tiivis yhteys käy ilmi Foucault'n äskettäin julkaistuista lukuvuonna 1973-74 pidetystä luentosarjasta Le Pouvoir psychiatrie (2003). Tällä luentosarjalla Foucault kehitteli Hulluuden historian teemoista käsin "kuriyhteiskunnan" käsitettä ja esitteli opiskelijoilleen ensi kertaa englantilaisen filosofin Jeremy Benthamin kehittelemän panoptikon-vankilan muodon yksilöllistävän ja kaikkialle tunkeutuvan vallankäytön symbolina.

Hulluuden historiassa Foucault vielä määritteli tekevänsä rakenteellista tutkimusta historiallisista kokonaisuuksista. Luentosarjalla psykiatrisesta vallasta hän alkoi kutsua tutkimiaan ilmiöitä "dispositiiveiksi", diskurssien ja käytäntöjen muodostamiksi historiallisiksi kokonaisuuksiksi.

Näin Foucault pääsi eroon kiusalliseksi kokemastaan struktuuri-sanasta. Hän ei halunnut esiintyä strukturalistina.

Michel Foucault: History of Madness. Kääntäneet Jonathan Murphy ja Jean Khalfa. Routledge. 725 s.

Kirjoittaja on sosiaalihistorian professori Helsingin yliopistossa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi