Fukuyama lopetti historian, Gray lopettaa utopiat

Mikään muutos yhteiskunnassa ei voi poistaa inhimillisten tarpeiden ristiriitoja

Loppujen julistamisessa ei ole sinällään mitään uutta. Nyt olemme kuitenkin saaneet uuden, tavallaan muut loput ylittävän lopun: utopian lopun.

Brittiläinen poliittinen ajattelija ja filosofi John Gray – jota ei pidetä sekoittaa samannimiseen amerikkalaiseen Miehet ovat Marsista, naiset Venuksesta -kirjan tekijään – esittää, että maallisten utopioiden, kuten kommunismin, natsismin ja viimeisimpänä neo-konservatiivisen liberaalidemokratian, aika on lopultakin ohi.

Historia alkoi uudestaan viimeistään 11. syyskuuta New Yorkissa.

Gray tuli tunnetuksi 1980-luvulla tiukkana thatcherismin puolustajana. Vielä 1990-luvun alussa hän ehti puhua blairismin puolesta, kunnes on sittemmin ottanut itselleen eräänlaisen valtakunnan virallisen pessimistin roolin.

Uunituoreen kirjan Black Mass sanoma on, että valistuksen ja Ranskan vallankumouksen synnyttämät maalliset poliittiset liikkeet ilmentävät pohjimmiltaan kristillistä ajattelua sisältämällä uskomuksen historian lopusta ja sitä seuraavasta uuden ajan alusta. Niihin kaikkiin sisältyy ajatus universaalista lopullisesta yhteiskunnallisesta tilasta, jossa ihmistä muokkaamalla päästään eroon menneisyyden tyhmyyksistä ja vääryyksistä.

Jo lähes pari vuosikymmentä sitten alettiin puhua suurten kertomusten lopusta. Gray lisää, että kommunististen maiden romahtaminen synnytti aivan uuden utopian: uskon liberaalidemokratian leviämiseen viimeisenä lopullisena hallintomuotona kaikkialle.

Bushin ja Blairin Irakin sodan Gray näkee tällaisen neo-konservatiivisen ajattelun ilmentymänä. On silkkaa kuvitelmaa, että siellä omaksuttaisiin Amerikan-mallinen demokratia. Jos hyvin käy, Irakiin voi syntyä korkeintaan jonkinlainen "liberaaliton demokratia" (illiberal democracy).

Gray määrittelee utopian mahdottomaksi yhteiskunnalliseksi projektiksi. Sellaisten tavoittelemisesta olisi luovuttava, koska niiden toteuttamiselle ei ole olemassa olosuhteita – ja lisäksi ne ovat aiheuttaneet lukemattomia konflikteja, tappamista, vainoja, puhdistuksia, terrorismia ja muita vääryyksiä.

Esimerkiksi käyköön kidutuksen hyväksyminen 2000-luvulla, kun tavoitellaan universaalia demokratiaa ja ihmisoikeuksia.

Black Mass on tärkeä pikemminkin tulevaisuuden politiikan teon kannalta kuin menneisyyden analyysinä. Se kysyy, missä on edistyksellisen ja vanhoillisen politiikan raja.

Käsitteellisesti raja ei näytä kulkevan vasemmiston ja oikeiston välillä. Vaikka vasemmistoa on usein pidetty uudistavana voimana, neo-konservatiiveja ei todellakaan voi pitää varovaisena ja vanhaa säilyttävänä liikkeenä.

Tärkeämpi kysymys on kuitenkin se, onko moraalisesti kestävää pyrkiä rationaalisesti suunnittelemaan ja aikaansaamaan uusi parempi yhteiskunta. Ja jos on, niin miten radikaaleihin uudistuksiin voidaan ryhtyä?

Yhtä äärilaitaa edustaa edesmennyt neo-konservatiivi Jeane Kirkpatrick, jonka mukaan rationalismi johtaa useimmiten utopismiin kaikkine kielteisine seurauksineen.

Gray myöntää, että rationaalista ajattelua voidaan soveltaa yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Mutta hän tähdentää, että utopistiset projektit eivät ole epäonnistuneita rationaalisen politiikan sovellutuksia vaan pyrkimyksiä muuttaa ihmisen olemus.

On silti ilmeistä, että kaikenlaisen radikaalin politiikan vierastaminen asettaa Grayn – hänen vastusteluistaan huolimatta – hyvin lähelle perinteistä konservatiivista ajatusmaailmaa. Gray pitää ihmisluontoa perimmältään heikkona ja uskoo, että mikään muutos yhteiskunnassa ei voi poistaa inhimillisten tarpeiden ristiriitoja.

Utopioiden jälkeen meidän olisi oltava realisteja politiikassa, Gray suosittelee. Utopian kuoleman perintönä on uskonnollisuuden voimistuminen ja vanhojen uskonnollisten konfliktien leimahtaminen uusissa asuissa.

Realistit hyväksyvät tämän, eivätkä pidä kansainvälisiä suhteita ja ihmiselämää ratkaistavina ongelmina.

Realismi onkin Grayn mukaan ainoa ajattelutapa, joka todella vaatii intellektuaalista kuria, on vapaa kaikenlaisesta uskosta ja eettisesti vakavasti otettava.

Silti on hiukan erikoista, että realistien epäonnistuneita kokeiluja käsitellään teoksessa hellävaraisemmin kuin muiden vastaavia. Esimerkiksi neo-konservaatiivien katastrofaalinen Irakin sota vie pohjan koko liberaalilta interventiopolitiikalta, mutta Henry Kissingerin yhtä katastrofaalinen päätös pommittaa Kambodžaa 1960-luvun lopussa kuitataan "pähkähulluna realismina" (crackpot realism).

Kirjan heikkoutena voi pitää sitä, että se sisältää niin paljon Irakin sodan ja neo-konservatiivien käsittelyä. Gray suorastaan nauttii kärjistyksistä ja negatiivisuudesta.

Tästä huolimatta Black Mass on tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro – mahdollisesti yksi tärkeimmistä populaareista teoksista Francis Fukuyaman Historian lopun jälkeen. Myös muistutuksena globaalin markkinatalouden utooppisuudesta kirja on oivallinen.

On hyvä ymmärtää, että markkinatalous ei välttämättä tarjoa kaikille ihmisille sitä, mitä sen ideologit lupaavat: demokratiaa, rauhaa ja vaurautta. Historia jatkuu, joten on luvallista vaihtaa diskurssia.

Mitäpä jos puhuisimme välillä ihmisten hyvinvoinnista ja todellista vaikutuskanavista sen sijaan, että keskitymme vain taloudellisiin määreisiin ja instituutioihin?

John Gray: Black Mass: Apocalyptic Religion and the Death of Utopia. Allen Lane. 243 s.

Kirjoittaja on vieraileva tutkija Durhamin yliopiston filosofian laitoksella Englannissa.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi