Günter Grass antaa nyt lastensa puhua

Elämäkerran toinen osa on rupatteleva satukirja ja taikalaatikko

Nobelisti Günter Grassin elämäkerran toinen osa Die Box (Laatikko) on ilmestynyt Saksassa täysin ilman skandaalia. Toisin oli kaksi vuotta sitten, kun ensimmäinen osa, Sipulia kuoriessa, julkaistiin.

Siinä Grass kertoi kuuluneensa Waffen SS-joukkoihin, ja asiasta syntyi skandaali, ennen kuin kirja oli päässyt edes myyntiin.

Nyt arvostelijat ovat reagoineet totuttuun tapaan. Toiset puhuvat nobelistin parhaasta, toiset tämän huonoimmasta kirjasta.

Uusi kirja jatkaa siitä, mihin edellinen päättyi, mutta tyyli on täysin toinen.

Uutuus on satukirja, joka alkaa:

"Olipa kerran isä, joka vanhaksi tultuaan kutsui luokseen poikansa ja tyttärensä, neljä, viisi, kuusi, kahdeksan kappaletta."

Epäröityään nämä suostuvat ja saapuvat yhteen muistelemaan ja puhumaan, kenestäpä muusta kuin isästään.

Grass ei siis kerro itse, vaan antaa lastensa puhua. Vai kertooko kuitenkin lasten puhuessa "isän sanojen mukaan"?

Lasten lisäksi tarinaa punoo Laatikko eli perheen ystäviin kuuluneen valokuvaaja Maria Raman, Mariechenin, 30-luvulla hankkima Agfa-laatikkokamera.

Taikalaatikko seurasi vuosikausia käskyä Knippsmalmariechen! (otapakuvamariechen), loihti kuvia menneestä ja valaisi tulevaa.

Radio Bremenin toimittajan Harro Zimmermannin mukaan se myös symbolisoi kirjallisen mielikuvituksen salaperäisyyttä.

Kun lapset kokoontuvat, "he alkavat heti rupatella, jokainen itsekseen, kaikki yhteen ääneen." Lauseet katkeavat usein kesken, ja arvostelijat valittavat Grassin käyttäneen "teennäistä lastenkieltä".

Perheen voimia koetteli kaaos, josta Mariechen käyttää saksalaista sanaa Kuddelmuddel. Se alkoi 60-luvulla Berliinissä kun Grass ja hänen ensimmäinen vaimonsa Anna (jonka kanssa Grassilla on neljä lasta) riitautuivat, niin että perheen talo jaettiin kahtia. "Oli se kovaa, kuin Berliinin muuri läpi talon," toteaa yksi lapsista.

Sitä seurasivat isän harharetket, joiden aikana syntyi ensin yksi tytär yhden naisen kanssa ja sitten toisen kanssa toinen tytär, jonka olemassaolo salattiin pitkään. Lopulta Grass löysi nykyisen vaimonsa Uten, joka toi perheeseen vielä kaksi poikaa.

Käy ilmi, että isällä ei ollut lapsilleen paljonkaan aikaa.

Grass suhtautuu epäillen "tavallisen" elämäkerran kirjoittamiseen: siihen, mitä ihminen muistaa, mitä ei, mikä pitää paikkansa. Siksi hän oli etsinyt jo ensimmäiseen osaan sopivaa kirjallista muotoa.

Nyt monet arvostelijat myöntävät, että näkökulma ja teoksen kirjalliset ansiot peittyivät skandaalin taakse.

Ei syntynytkään Grassin odottamaa keskustelua, vaan kirjailija asetettiin syytettyjen penkille, Lothar Müller kirjoittaa Süddeutsche Zeitung -lehdessä.

Grass jatkaa pyrkimystään kirjoittaa toisenlaista elämäkertaa. Sen satumaailmassa "mielikuvitus ja todellisuus on pistetty kunnolla sekaisin", Die Welt -lehden Eckhard Fuhr toteaa.

Tulos on "kaunis, erikoinen, omaperäinen ja Grassin kynästä epätavallisen kevyt kirja," ylistää Volker Weidermann Frankfurter Allgemeinessa.

Sabine Vogel Berliner Zeitungista taas on täysin toista mieltä. Häntä Grassin "omahyväisyys ärsyttää".

Tagesspiegel-lehdenkään mukaan kirjassa "ei ole minkäänlaista sisältöä".

Lapset tapaavat toistensa luona. Milloin syödään lammasgulassia, milloin pizzaa tai munakoisoa.

"Inhottavan viihtyisää", tuumii kriitikko Vogel ja kysyy: "Onko siihen uskomista, ettei Kuddelmuddel herättänyt lapsissa lainkaan katkeruutta?"

Eckhard Fuhrin mukaan se aiheuttikin "paljon kyyneleitä ja neuvottomuutta". Weidermannin mukaan koskettavinta kirjassa on se, "kuinka isä tavoittelee lastensa rakkautta."

Kirjassa puhutaan myös Grassin poliittisesta roolista ja viitataan hänen teoksiinsa, mutta Fuhrin mielestä täytyy olla melko perehtynyt niihin, että pääsee sisälle. Ja kestää, kunnes pystyy erottaman yksilöiden äänet puheen sekamelskasta.

Monelle arvostelijalle kirja onkin jäänyt merkilliseksi saduksi, jossa "vietetään ikuista isänpäivää."

Günter Grass: Die Box. Steidl. 211 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi