George Kennan ja Paul Nitze: ystävät ja kilpailijat

Nicholas Thompsonin kaksoiselämäkerta on valaiseva muistutus Yhdysvaltain patoamispolitiikan opetuksista.

"Kennan oli aina sitä mieltä, että minä omin kylmän sodan aikaisen patoamispolitiikkamme häneltä." Paul Nitze piti tauon ja hykerteli: "Ja niinhän minä tietysti teinkin."

Tämä kommentti tiivistää kylmän sodan historiaa valaisevasti kertaavan Nicholas Thompsonin kirjan kerrontatavan.

Thompson seuraa Yhdysvaltojen sodanjälkeisen ulkopolitiikan päävirtauksia ja ristiriitaisuuksia kuvaamalla patoamispolitiikan henkisten keskushahmojen George Kennanin ja Paul Nitzen elämää ja vuorovaikutusta.

Kaksoiselämäkerran kirjoittaminen on vaikea taiteenlaji. Tässä teoksessa konsepti kuitenkin toteutetaan vakuuttavasti. Taustatutkimus on tehty huolellisesti, ja se on kirjoitettu taidokkaasti, missä ilmeisenä apuna on ollut Thompsonin kokemus Wired-lehden toimittajana. Thompson on Nitzen lapsenlapsi, mutta kirjassa ei ole havaittavissa puolueellisuutta, tai jos sitä esiintyy, pikemminkin Kennania suositaan.

Thompsonilla on ollut käytettävissään koko isoisänsä arkisto. Vielä merkittävämmässä osassa on ollut George Kennanin elämä. 1930–50-luvuilla se oli juuri niin kiehtovaa kuin se Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnon palveluksessa vain voi olla.

Aluksi Kennan palveli Moskovassa, jossa hän näki Stalinin puhdistukset, sitten hän todisti Prahassa Hitlerin armeijan valloittavan kaupungin. Berliinissä hän työskenteli Neuvostoliittoon kohdistuneen hyökkäyksen aikana, kunnes saksalaiset internoivat hänet. Hänen sodanaikainen palveluksensa huipentui Moskovassa, jossa hän joutui Yhdysvaltojen korkea-arvoisimpana diplomaattina vastahakoisesti puhumaan Neuvostoliiton kansalaisille Punaisella torilla voitonpäivänä toukokuussa 1945.

Sota oli taustalla myös Kennanin ja Nitzen ensimmäisessä tapaamisessa, ja pian heistä tuli seuraavien kuudenkymmenen vuoden ajaksi sekä ystävät että kilpailijat patoamispolitiikan laatimisessa.

He tapasivat Washingtoniin matkanneessa junassa vuonna 1943 Kennanin ollessa menossa tapaamaan presidentti Rooseveltiä ja puhuivat Neuvostoliiton kommunismin vaaroista. Nitze piti keskustelukumppaniaan "hurmaavana, sukkelasanaisena ja sivistyneenä".

Sodan jälkeen monet amerikkalaiset näkivät Stalinin edelleen "Uncle Joena", ystävänä ja liittolaisena, mutta Kennan ei elätellyt harhakuvitelmia Neuvostoliiton todellisesta luonteesta. Thompson kuvaa elävästi, kuinka Kennan kirjoitti ja lähetti "pitkän sähkeensä" Moskovasta vuonna 1946. Siitä muodostui nopeasti kylmän sodan aikaisen patoamispolitiikan henkinen perusta.

Kennan näki patoamisen pikemminkin poliittisena kuin pelkästään sotilaallisena tavoitteena. Hänelle patoamispolitiikka merkitsi joukkojen ja tankkien lisäksi myös propagandaa ja apua.

Tällä välin Nitze oli haastatellut Albert Speeriä, Hitlerin varusteluministeriä, liittoutuneiden pommitusten vaikutuksista Saksassa. Nitze teki strategisia pommituksia koskevaa tutkimusta, jonka oli tarkoitus ohjata sotatoimia Japania vastaan, mutta presidentti Trumanin päätös pudottaa atomipommit lopetti sodan ennen kuin tutkimusta voitiin hyödyntää. Nitze totesi pian olevansa sijoitettuna Hiroshiman ja Nagasakin edustalle laivalle, jossa hän tutki ydinpommien vaikutusta.

Tästä alkoi Nitzen elinikäinen ura ydinaseiden parissa. Nitze saattoi kirjan nimen mukaisesti olla kuin haukka, mutta hän oli yksi harvoista, joka ymmärsivät, millaista ydinsota kaiken aiheuttamansa tuhon myötä todella oli.

Nitze valittiin Kennanin suosituksesta tämän seuraajaksi politiikan suunnittelusta ulkoasiainministeriössä vastaavan henkilöstön johtajana, ja hän johti NSC-68:ksi nimetyn asiakirjan laadintaa vuonna 1950. Siinä väitettiin, että Yhdysvaltojen eloonjäänti riippui asevoimien nopeasta kasvusta, jolla oli tarkoitus "hillitä ja heikentää Kremlin pyrkimystä kohti maailmanherruutta".

Kun Nitzeä myöhemmin syytettiin patoamispolitiikan sotilaallistamisesta, hän vastasi, että hänen laatimassaan asiakirjassa "ilmaistiin realistisemmin edellytykset, jotka olivat tarpeen George Kennanin esittämän patoamisajatuksen menestyksen varmistamiseksi."

Thompson kuvaa Nitzeä haukaksi ja Kennania kyyhkyksi. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi. Kennan saattoi olla kuin kyyhky, joka vastusti Vietnamin sotaa, mutta hänen patoamispolitiikkansa perustui syvällisen realistisiin lähtökohtiin. Nitze saattoi olla kuin haukka, joka kannatti sotilaallisen voiman lisäämistä, mutta hän päätyi lopulta rauhantekijäksi ja käymään osittain tuloksekkaita aseistariisuntaneuvotteluja 1970- ja 80-luvuilla.

Nitzen ja Kennanin näkemykset yhtyivät jälleen eläkevuosina. Nitze vastusti Irakin sotaa vuonna 1991 väittäen, että Yhdysvallat voisi hallita sitä saarrolla ja pakotteilla. Viimeisessä haastattelussaan vuonna 2002 Kennan varoitti Yhdysvaltoja kiirehtimästä Irakiin.

Mitä Kennanin ja Nitzen perintö sitten merkitsee tämän päivän maailmassa, jossa on sekä uusia että vanhoja turvallisuusuhkia? Toimisiko patoamispolitiikka 2000-luvulla?

Mietitäänpä Venäjää. Länsimaiden suhteet Venäjään ovat muuttuneet dramaattisesti sen jälkeen, kun Kennan vuonna 1946 kirjoitti pitkän sähkeensä. Nykyajan maailmassa, jolle luonteenomaista on taloudellinen ja energiaan liittyvä keskinäinen riippuvuus, patoaminen ei perinteisessä merkityksessään enää ole asianmukainen eikä toteuttamiskelpoinen käsite. Emme enää elä kaksinapaisessa maailmassa, jossa Neuvostoliitto nähtiin sotilaallisena uhkana ja ideologisena vihollisena.

Sen sijaan tarvitsemme uuden lähtökohdan suhteillemme Venäjään.

Suhteidemme on perustuttava realistiseen arvioon omista eduistamme ja nykypäivän Venäjästä. Realistisella lähentymispolitiikalla ja kärsivällisyydellä Euroopan unioni voi auttaa Venäjää modernisoitumaan ja tulemaan pitkällä aikavälillä luotettavammaksi ja ennustettavammaksi kumppaniksi.

Vaikka ajat ovat muuttuneet, Kennanin varoitus etupiiripolitiikasta on ajankohtainen tänäänkin, samoin kuin hänen uskonsa ihmisoikeuksiin ja länsimaiden vetovoimaan. Sen vuoksi meidän on oltava avoimia niitä kohtaan, jotka pyytävät meiltä tukea. Itäisillä naapureillamme on oltava vapaus tehdä yhteistyötä sekä EU:n että Venäjän kanssa. Eurooppaan ei tarvita uusia muureja 20 vuotta sitten kaatuneiden betonimuurien tilalle. Se olisi kaikkien EU:n edustamien arvojen vastaista.

Historiasta voidaan oppia myös se, ettei länsimaiden voitto kylmässä sodassa johtunut pelkästään patoamispolitiikasta. Yhtä tärkeässä osassa oli yhteistyö- eli liennytyspolitiikka. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssilla vuonna 1975 ja siellä allekirjoitetulla Helsingin päätösasiakirjalla on oma ansionsa Euroopan rauhanomaisen ja demokraattisen muodonmuutoksen edistämisessä.

Ronald Reagan piti vuonna 1987 Berliinin muurilla kuuluisan puheensa, jossa hän kehotti neuvostoliittolaista virkaveljeään päättämään kylmän sodan: "Herra Gorbatšov, purkakaa tämä muuri!" Reagan ehkä voitti sotilaallisen patoamisen puolesta käydyn propagandasodan ja kovan linjan edustajat.

Todellisuudessa Berliinin muurin murtumista kuitenkin edistivät sekä patoamispolitiikka että yhteistyö. Lännen oli puolustettava omia arvojaan lujasti, mutta sen oli myös luotava yhteyksiä ja rakennettava luottamusta tuolloin rautaesiripun takana sijainneisiin sosialistisen järjestelmän alaisiin yhteiskuntiin ja henkilöihin.

Kylmästä sodasta saatuja kokemuksia ei tietenkään pidä soveltaa kritiikittömästi. Viime vuosina identiteettipolitiikka on lähestulkoon korvannut geopolitiikan maailmanpolitiikan hallitsevana erottavana rajana, ja joiltakin osin nämä kaksi ovat yhdistyneet.

Taas kerran paikallaan on sekä patoaminen että yhteistyö. Näin on tällä hetkellä Iranin kohdalla. EU:n on padottava terrorismi päättäväisesti, samalla kun jatkamme siltojen rakentamista yleismaailmallisia demokraattisia arvoja kunnioittaviin islamin maltillisiin suuntauksiin. Maailmaa ei 2000-luvulla ole tuomittu sivilisaatioiden yhteentörmäykseen, vaan sitä voidaan rakentaa vuoropuhelun ja yhteistyön varaan.

Tämänhetkisessä kansainvälisessä järjestyksessä, joka kohtaa uusautoritaarisen Venäjän ja ydinteknologiaan suuntautuneen Iranin, Nicholas Thompsonin kirja on valaiseva muistutus opetuksista, joita puoli vuosisataa kestänyt patoamispolitiikka tarjoaa. Jotkut näistä opetuksista ovat ajankohtaisia edelleen, toiset eivät.

Nicholas Thompson, The Hawk and the Dove. Paul Nitze, George Kennan, and the History of the Cold War. Henry Holt and Company, New York 2009.

Ph.D. Olli Rehn on laajentumisasioista vastaava Euroopan komission jäsen. Hän on aikaisemmin toiminut professorina Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksella ja väitellyt tohtoriksi kansainvälisen politiikan alalta Oxfordin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi