Ihmisen hulluus ruokkii palkintoraadit

Amerikkalainen palkintoproosa ei kosiskele: se tyrmää

Taiteen kilpailuttaminen on järjetöntä, mutta toisinaan sentään hyödyllistä. Esimerkiksi viime vuoden parhaille amerikkalaisille romaaneille jaetut tunnustukset ovat opastaneet täältä kaukaakin hyville jäljille.

En tarkoita niinkään Yhdysvaltain kriitikkokunnan palkintoa (National Book Critics Circle Award) saanutta Junot Diazia, sillä hän oli jo jyvällä. Vuoden 1968 viimeisenä päivänä syntynyt, dominikaanitaustainen New Jerseyn kasvatti on jo pitkään kirjoittanut maansa parhaisiin lehtiin ja saanut novellinsa peräti neljästi (1996, 1997, 1999, 2000) vuoden valioiden kovasti arvostettuun antologiaan The Best American Short Stories.

Like-kustantamossa kundi havaittiin jo vuosikymmen sitten, ja esikoisteos, novellikokoelma Drown ilmestyi Henrik Laineen suomennoksena 1999. Olisiko sen saaman huomion vähäisyys johtunut hiukan siitäkin, että kokoelman nimi jätettiin jostain syystä suomentamatta?

Kriitikkojen palkinnon Diaz sai ensimmäisestä romaanistaan The Brief Wondrous Life of Oscar Wao, joka päivittää New Yorkin seudun kaunokirjallista ilmettä elävän elämän etniseen katu-uskottavuuteen.

Nuoren nörtin ja löysäläisen maailman taustalla avautuu hänen äitinsä nuoruus Rafael Trujillon Domikaanisessa tasavallassa.

Diaz, uusi ääni, on vähintään yhtä raivoissaan ihmisyyden tallaamisesta kuin saman sotilasdiktaattorin lähipiiriin koko laajan romaaninsa Vuohen juhla (suom. Sulamit Hirvas, Otava, 2002) virittänyt perulainen Mario Vargas Llosa, politisoivan proosan veteraani ja monesti kruunattu kuningas.

Toisin sanoen: historia, politiikka ja järkyttävät kohtalot eivät ole muuttuneet kirosanoiksi nuoren polven älymystön aikaansaannoksissa, saati heidän arvioitsijoidensa silmissä. Uskaltaisikohan väittää, että päinvastoin. Humanismi taistelee.

Eikä kyseisiä piirteitä vierasta varhaisherännyt Likekään. The Brief Wondrous Life of Oscar Wao ilmestyy syyskuun lopulla nimellä Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä.

Loppukeväästä Diaz sai romaanistaan vielä Pulitzer-palkinnonkin.

Palkintojen hyvien jälkien nimissä piti kuitenkin messuaman ihan muusta tunnustuksesta ja Diazia merkittävästi vanhemmasta tekijästä. Palkinto on The National Book Award ja sen saaja Denis Johnson, josta en muista koskaan aiemmin kuulleeni mitään.

Münchenissä 1949 syntynyt ja Tokiossa, Manilassa ja Washingtonissa kasvanut Johnson näkyy kumminkin julkaisseen jo toistakymmentä teosta, enimmäkseen romaaneja mutta myös novelleja, runoja ja näytelmiä. Sekä olleen jo hyvän tovin niin laatukustantamoiden, kriitikoiden kuin valistuneen amerikkalaisen yleisönkin luottomies.

No, kuka näitä kaiken maailman donjohnsoneja. . .

Varsinkaan, kun tämä nimenomainen Johnson ei ole juuri antanut haastatteluja, kirjoitellut lehtiin saati pyörinyt piireissä. Ihan Thomas Pynchonin tapainen mysteeri hän ei sentään ole: kirjan kansiliepeessä on pikkuinen valokuva.

Syystä palkittu – Johnson lähetti seremoniaan vaimonsa – opus on ylenpalttisen turpea romaani Tree of Smoke. Uhmakkaasti se käsittelee jo ajat sitten loppuun kaluttua aihetta, Vietnamin sotaa.

Kuka enää jaksaa Vietnamia?

Siitä huolimatta, että George W. Bush astui Irakissa samaan virtaan ja antoi siten meille aiheen nähdä yhtäläisyyksiä neljänkymmenen vuoden yli.

Varsinaisesti ei jaksa kirjailija Johnson itsekään. Tree of Smoke pääseekin Vietnamiin vasta sivulla 171.

Sitä ennen ollaan enimmäkseen Filippiineillä sekä Graham Greenen siirtomaa-ajan Vietnam-romaanin Hiljainen amerikkalainen (1955) tapaisessa tiedustelun, vastavakoilun ja kenties kaksois- tai kolmoisagenttiuden salatieteessä, harhassa ja mielettömyydessä.

Yksi kirjan keskushenkilöistä on niin sanottujen sotasankareiden sukua ja tuumii: "Jotenkin vain olen nyt joutunut heidän maailmaansa, vaikka en ole vielä edes mies."

Pearl Harbourissa kuolleen isän haamua väkevämmin otteessaan pitää setä, joka on kenraali ja palvonnan kohde, kuten mystinen Kurtz Joseph Conradin vierauden, uhkan ja väkivallan klassikossa Pimeyden sydän.

Kummankin romaanin keskeinen valkoinen herra on varmasti alkuun liikkeellä korkein ihantein, mutta suhteellisuudentaju pettää ja kaikki pidikkeet katoavat. Ihailun ja pelon lisäksi he herättävät ennen kaikkea kyseisten tunteiden selittämätöntä yhdistelmää.

Neroja vai hulluja?

Varmaa on ainakin se, että hulluus tarttuu, toisin kuin nerous.

Sekavan upseeritason lomassa kulkee selkeä sotamiestaso: kännit ja huorat ovat hyvää, muu ei.

"Jos tämä on sotaa, en halua koskaan enää kokea rauhaa", Arizonan takakyliltä ensimmäisen kerran pois päässyt poikanen tuumii – vähän ennen Pohjois-Vietnamin joukkojen murskaavaa hyökkäystä.

Helvetinnäyt seuraavat toi–siaan. Aina ytimessä on yksilö, joka yrittää nähdä merkityksiä, vaikka niitä ei enää ole. Kenelle ja mille aatteelle silloin pitäisi olla uskollinen?

"Millaista on, kun samassa ruumiissa asuu kaksi sielua", psykologisia operaatioita Vietkongia vastaan junaileva upseeri – ja myöhempi kaikkien osapuolien pettäjä – tiukkaa mahdolliselta puolen vaihtajalta.

Hän vastaa itse, koska tietää paremmin, kuten kuulustelijat aina: "Se on totuus, eikö vain. Sellaisia me oikeasti olemme, sinä ja minä. Muut ovat vain ihmisen puolikkaita."

Pahuuksien kentälle pääsee taistelemaan vain, jos tekee itsekin jotain turmiollista, eräs toinen Tree of Smoken hyvän lähettiläs päättelee. Johnson vie lukijansa väärän tiedon kotipuuhun, savun, harhan ja pimeyden ytimeen.

Johnson ottaa päähenkilöiksi myös vietnamilaisia. Tree of Smoke kattaa vuodet 1963–70, ja monen on sinä aikana pakko vaihtaa puolta useasti, jos haluaa edes yrittää jäädä henkiin.

Kysymys moraalista menettää merkityksensä.

Jumalalle uskollisuutta yrittävä avustustyöntekijä auttaa orpoja ja synnyttäjiä. Vain heidän avuttomuudessaan voi nähdä viattomuutta, siis jotain sellaista, mikä saattaisi edes hiukan muistuttaa jotakin pyhää.

Miesten maailmassa vain hän, nainen, saa surijan roolin.

Vuoteen 1983 sijoittuvassa jälkikirjoituksessa käy ilmi, että miehet eivät kadu mitään. Ehkä siksi, että osallisuus tappoi heidät jo.

Silloiset lapset taas ovat kasvaneet jo ihan muuhun. Muistotkin kuolevat.

Rahvaanomaisuuden ja rivouden yhdistyminen artistisen vuodatuksen tuimaan kohtuuttomuuteen nostaa väistämättä mieleen James Joycen Odysseuksen (1922). Myös Johnsonin proosa viipyy usein ehdottoman yhdentekevissä yksityiskohdissa – jotka lopulta sitten oikeastaan ovatkin kaikki mitä on.

Odysseuksen yksi päivä ja Tree of Smoken monet vuodet täyttyvät odottelusta ja katkeilevasta puheesta. Silti koko ajan – ehkä jossain – tapahtuu niin paljon, että mistään ei tahdo saada selvää.

Ja mikä tärkeintä, kumpikin kirjailija kirjoittaa hätkähdyttävän hyvin.

Silti yksi ei ole toisen työn jatkaja, saati välttämättä edes hengenheimolainen. Kyse on pelkästään siitä, että kirjallinen tinkimättömyys jatkuu sittenkin.

Amerikkaa sanotaan viihteen kultamaaksi. Mutta se osaa myös tyrmätä.

Junot Diaz: The Brief Wondrous Life of Oscar Wao. River-head Books. 340 s.

Denis Johnson: Tree of Smoke. Farrar, Straus and Giroux. 614 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi