Iskua ja intohimoa kirjallisuudenhistoriaan

Toimittaja kirjoitti sujuvan ja subjektiivisen esityksen saksankielisestä kirjallisuudesta

maailman kirjat

Kirjallisuus on tapahtuma. Muuten se on pitkäveteistä. Kirjallisuuskriitikolle taas kaikkein parasta on, jos hän itse on mukana todistamassa tapahtumaa.

Tällä asenteella liikkuu uusin saksalainen kirjallisuudenhistoria, joka kattaa periaatteessa sodanjälkeisen ajan. Frankfurter Allgemeine Zeitung -lehden kriitikko Volker Weidermannin kirja Lichtjahre (Valovuosia) on nopea, notkea ja kursailematon. Hänestä kirjallisuudenhistoria on ollut ikävää ja akateemista, ja nyt hän tahtoo kertaheitolla korjata asian. Intohimoisesti ja iskevästi.

Kuten voi odottaa, 36-vuotias Weidermann on kirvoittanut Saksassa kiihkeitä puheenvuoroja. Saako kirjoittaa estoitta myös kirjailijoiden elämästä, kuolemasta ja jopa ulkonäöstä?

Laulaja-runoilija Wolf Biermann vaihtoi jopa kustantajaa kirjan ilmestyttyä. Biermann on julkaissut samalla kustantajalla kun Weidermann, mutta kimpaantui, kun tämä virheellisesti väitti hänen olleen Itä-Saksassa puolueen jäsen ja luopuneen kommunismin utopiasta vasta muurinmurtumisen jälkeen.

Muitakin pikkuvirheitä on kirjaan päässyt. Ja sen subjektiivisuus tehdään tiettäväksi heti alkuun.

Weidermann kertoo mielipiteensä suoraan. Teoreettiset käsitteet hän heittää romukoppaan.

Lisäksi hän käyttää korostuneen journalistista tyyliä. Tyypillinen uuden luvun aloitus kuuluu: "Niin - tässä se sitten tulee, Frankfurtin triumviraatti", kun on kyse kolmesta Frankfurtissa vaikuttavasta kirjailijasta.

Weidermann jakaa kirjailijat ryhmiin aina kun se vain on mahdollista - ja joskus muulloinkin. Günter Grassin, Hans Magnus Enzensbergerin ja Peter Rühmkorfin Weidermann niputtaa ilmauksella "Die heiligen drei Könige", mikä tarkoittaa kolmea itämaan tietäjää. Hän aloittaa kuvaamalla luentatilanteen Lübeckissa viime vuodelta, kun kolmikko esiintyi viimein yhdessä.

Muutenkin Weidermannia miellyttävät tilanteet ja elämänketojen yksityiskohdat. Grassin tuotannon hän sivuuttaa melko nopeasti, toteaapa vain Peltirummun jääneen parhaaksi romaaniksi. Enzenbergerissä häntä kiinnostaa runojen ominaislaatua enemmän runoilijan kyky olla aina paikalla ja varastaa show itselleen.

Kyllä Weidermann kirjallisuuttakin esittelee. Eniten tilaa, kokonaista kolmetoista sivua suppeahkosta kirjasta, saa itävaltalainen Thomas Bernhard (1931-1989), jonka tuotannosta ei ole suomennettu mitään. Bernhard oli loistava joskin ongelmallinen kirjailija, jolla oli kiihkeä viha-rakkaus-suhde kotimaahansa ja joka ei romaaneissaan ja näytelmissään säästänyt ketään.

Kun saksalaiset ovat perinteisesti saaneet lukea pitkiä, mutkikkaita virkkeitä, Weidermann panee usein pisteen parin sanan jälkeen. Se on jo liioittelua, samoin kuin tehokeinojen etsiminen vaikka väkisin. Kerran hän unohtaa lähes kokonaan kuvata kirjailijan tuotannon ja kirjoittaa sen sijaan tekemästään haastattelusta ja kirjailijan värikkäästä elämästä.

Mitään metodia tai yhtenäistä linjaa Weidermannilla ei tunnu olevan tukenaan. Hän kertoo mistä pitää ja mitä häntä huvittaa lukea.

Tylyimmän kohtelun saa Christa Wolf, koska hänen kirjoissaan on niin paljon paatosta ja sakea, huumoriton sävy. Ennen moista tuomiota pohditaan Wolfin suhdetta DDR:n valtarakenteeseen ja vakoilujärjestelmään.

Näin epäkirjallinen käsittely tuntuu tietysti epäoikeudenmukaiselta. Varsinkin kun Weidermann antaa tilaa niin kutsutuille pop-kirjailijoille, joiden kirjalliset ansiot ovat Wolfia heiveröisemmät.

Intohimoa siis? Ei lopulta niin paljon kuin esipuhe lupaa.

Mutta Weidermannin kirja on sujuva, paikoin hauska ja jopa innostava. Se puolustaa paikkaansa, kunhan sitä ei ota liian vakavasti. Ei ainakaan niin vakavasti kuin kirjaa ankarasti suomineet saksalaiset kirjallisuuskriitikot.

Volker Weidermann: Lichtjahre. Eine kurze Geschichte der deutschen Literatur von 1945 bis heute. Kiepenheuer & Witsch. 324 s.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi