Itsekeskeinen puhveli kattoi kahdelle

Jacques Chiracin muistelmat avaavat näkökulman presidentin ja pääministerin työnjakoon.

Meillä riehunut EU:n huippukokousten lautaskeskustelu antaa yhden syyn tarttua Ranskan edellisen presidentin Jacques Chiracin muistelmien ensimmäiseen osaan Chaque pas doit être un but ("Jokaisella askeleella on oltava tavoite"). Ranskan valtiosääntö kun muistuttaa Suomen Kekkosen ajan valtiosääntöä.

Presidentin ja pääministerin yhteiselo ei Ranskassa ole ollut pelkää harmoniaa. Chirac kertoo kokemuksistaan pääministerinä presidenttien Valéry Giscard d'Estaingin ja Francois Mitterandin alaisuudessa.

Ranskassa presidentin asema on vahva erityisesti ulko- ja puolustuspolitiikassa, mutta Chiracin mukaan mistään yksinoikeudesta ei ole kysymys. Hän puhuu – ei kahden lautasen – vaan kahden äänen Ranskasta kuvatessaan presidentin ja pääministerin ulkopoliittisia rooleja.

Avausosassa, joka päättyy valintaan presidentiksi vuonna 1995, hän korostaa pääministerin omaa, aloitteellista roolia. Saa nähdä, muuttuko ääni, kun hän kuvaa presidenttikauttaan.

Suomessahan puolueiden ja presidenttien sekä presidentiksi aikovien kannat presidentin valtaoikeuksista ovat vaihdelleet sen mukaan, mistä puolueesta presidentti on ollut tai mitkä kyseisen henkilön mahdollisuudet tulla presidentiksi ovat olleet.

Mitterand ja Chirac joutuivat jopa julkiseen sanaharakkaan Iranin vuoden 1986 panttivankidraaman vaiheista, kun he kilpailivat presidentinvaaleissa 1988.

Meillä ei vielä olla päästy niin pitkälle, vaikka Afganistanin joukkojen kotiuttamisessa ennen Afganistanin vaalien toista kierrosta oli jo hieman samaa makua presidentti Halosen ja puolustusministeri Häkämiehen välillä. Mutta pääministeri Vanhanen piti itsensä viisaasti kiistelyn ulkopuolella.

Chiracin kuvaus pääministerin ja presidentin ajoittain hyvinkin kireistä väleistä ei saa kaipaamaan takaisin vanhaa presidenttikeskeistä järjestelmää. Yllättäen Chiracin yhteistyö pääministerinä oli parempaa sosialistisen presidentti Mitterandin kuin keskustalaisen Giscardin kanssa.

Muistelmissa on aina vain yksi sankari, muistelija itse. Lukijan mielenkiinto keskittyy siihen, kuka on tarinan konna.

Chirac antaa yhden: Giscard.

Näiden kahden miehen suhde muistuttaa entisten rakastavaisten päättymätöntä vihanpitoa. Vuoden 1976 presidentin vaaleissa Chirac tuki oman puolueensa ehdokkaan sijasta naapuripuolueen ehdokasta Giscardia ja sai tästä hyvästä häneltä vaalivoiton jälkeen pääministerin salkun.

Sitten yhteiselo muuttui pahimmaksi avioerodraamaksi.

Chiracin pahin syytös Giscardia kohtaan on kuitenkin käytöksen liiallinen majesteetillisuus. Se on erikoinen väite mieheltä, jonka lämpimimpiä muistoja Pariisin pormestariajalta on virallinen vierailu Norsuluurannikolle: väkimassat tervehtivät tienvierellä, kun hän ajoi lentokentältä kaupunkiin.

Muistelijan partionimi pikkupoikana oli Bison egocentrique eli Itsekeskeinen puhveli.

Se on erinomainen nimi miehelle, jonka jokaisen askeleen tavoitteena oli härkäpäisesti, vuodesta toiseen, presidentin virka. Tavoite toteutui kolmannella yrittämällä.

Samaan sinnikkyyteen meillä ei ole yltänyt edes Paavo Väyrynen, ei ainakaan vielä.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi