Ja niin hajosi DDR

Uwe Tellkampin romaani on ylistyslaulu Dresdenille ja korkeakulttuurille

Tuhat sivua tiheää proosaa vaativat lukijalta näppivoimia ja malttia heittäytyä laiskaliikkeisen vuoksen vietäväksi.

Valtavan moni saksalainen on urakkaan kuitenkin ryhtynyt.

Etenkin sen jälkeen, kun Dresdenistä kotoisin oleva Uwe Tellkamp palkittiin vuoden parhaasta saksankielisestä romaanista Frankfurtin kirjamessuilla lokakuussa. Vihdoinkin Wenderoman, kulttuurisivuilla huokailtiin, eli romaani, joka kertoo Itä-Saksan luhistumisen Ison Tarinan.

Der Turm (Torni) kutoo tiheäsilmäisen kudelman Saksan Demokraattisen Tasavallan viimeisistä vuosista.

Alussa, 1982, vietetään kirurgi Richard Hoffmannin 50-vuotissyntymäpäivää. Lopussa, 9. 11. 1989, Richardin poika Christian vapautuu vankilamaisesta armeijasta. Tie on vapaa sekä Christianille että koko valtiolle.

Se, mitä muurin murtumisen jälkeen tapahtui, tiedetään. Uwe Tellkamp (s. 1968) kertoo, mitä tapahtui sitä ennen.

Kaksi vuotta sitten Saksan kirjamarkkinoita kohahdutti Werner Bräunigin postuumi tiiliskiviromaani Rummelplatz. Se kertoi alkuluvun DDR:n ensimmäisistä vuosista työläisten näkökulmasta. Päähenkilö oli rosoinen antisankari Peter Loose.

Der Turm kertoo saman valtion päätösluvun eliitin näkökulmasta. Richardin ja Christianin lisäksi juonta kuljettaa Meno Rohde, punaeliitin jälkeläinen, kustantaja ja luonnontieteilijä.

Christian on itseriittoinen finninaama, ja saksalaislehtien mukaan hänessä on yhtäläisyyksiä kirjailijan elämään. Christian haluaisi opiskella lääketiedettä; Tellkamp työskenteli lääkärinä, ennen kuin ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi 2004.

Päähenkilöt asuvat dresdeniläisessä huvilakaupunginosassa, jossa taloilla on nimet ja mahtava menneisyys. Lääkärit, tehtaanjohtajat ja asianajajat kulkevat samoja katuja ja kuuntelevat samoja äänilevyjä.

Menneisyys leijuu ylevänä kaikkialla. Sen sijaan nykyisyys, DDR:n 80-luvun arki, pakottaa juoksemaan kaupasta kauppaan, asettumaan kadulla matelevan jonon päähän, jotta juhlapöydässä ei tarvitsisi kärsiä puutetta.

DDR on kuitenkin Mangelwirtschaft, yhteiskunta, jossa oli romaanin mukaan puutetta energiasta, ruoasta, vanhusten hoitohenkilökunnasta – luottamuksesta ja uskosta tulevaisuuteen.

Kirjan perheet ratkaisevat arjen oikut vetäytymällä omaan kulttuuripitoiseen maailmaansa. He musisoivat ja lukevat ja ompelevat päällystakin sisävuoriin oikeankokoisia salataskuja Leipzigin kirjamessuja varten.

Sieltä sivistyneistö saa sellaisia länsikirjoja, joita ei julkaista kotona.

Romaani on kyllästetty musiikilla – kahteen kirjaan jaettua kokonaisuutta rytmittävät alkusoitto, välisoitto ja finaali – ja kirjallisuudella. Vaikutteita on löydetty ainakin Goethestä, Heimito von Dodererista ja Thomas Mannin Buddenbrookeista. Jälkimmäinen kertoi yhden perheen tuhon, Der Turm yhden yhteiskunnan.

Tellkamp ei puno salaliittoteorioita hallintokoneiston tai Stasin kukistamiseksi. Julkinen ryppyily oli turmioksi, sillä eteenpäin pääsivät vain ne, jotka osasivat pitää mölyt mahassaan. Mielipiteitä sai toki muodostaa, mutta useimmiten ne kannatti ilmaista vain perhepiirissä.

Richard Hoffmann on kirjan pragmaatikko. Hän pestaa näyttelijän kotiinsa opettamaan lapsilleen oikeita ilmeitä ja sanankäänteitä tulevia koitoksia varten.

Perheenpään mielestä valehtelu on kansalaistaito. Koulussa sitä ei opetettu. Itse hän hallitsee taidon hyvin ja ehtii jopa viettää vuosia kaksoiselämää rakastajattarensa kanssa ja saada tyttären.

Tämä polku jää tosin yhdeksi heikoimmista osioista Tellkampin monumentissa. Naisen mieleen kirjailija ei pääse mielestäni pintaa syvemmälle.

Sairaalamiljöön kuvauksissa Tellkamp sitä vastoin vakuuttaa. Kun Richard selailee työhuoneessaan länsisaksalaista käsikirurgiaa esittelevää ammattijulkaisua, sappi kiehuu. Mitä kaikkea tekisikään, jos olisi pelit ja vehkeet.

Vaan kun ei ole. Dresdeniläisessä sairaalassa sytytellään kynttilöitä valojen sammuttua ja yritetään välttää pahin kaaos teho-osastolla.

Tarina kadonneesta maasta vie lukijan Dresdenin lisäksi armeijaan, pahamaineiseen karbiditehtaaseen ja Itämeren rannalle.

Monenkirjavaan henkilögalleriaan mahtuu intellektuelleja, nomenklatuuraa, koululaisia, armeijan kapiaisia, naapurin tätejä ja setiä. He käyttävät paikallisia tuotteita ja puhuvat paikallisista aiheista.

Tarkka ajankuva herättäneekin valtaisan määrän muistoja itäsaksalaisten keskuudessa.

Minun mieleeni Der Turm toi kaksi muuta vahvaa kaupunkikuvausta, Kjell Westön Leijat Helsingin yllä ja Orhan Pamukin Istanbulin.

Tellkampin sana-, tieto- ja tyylivarasto on pohjaton. Puhetavat vaihtelevat rujosta saksin murteesta sofistikoituneeseen taidepuheeseen. Runollisuus korostaa kerronnan viipyilevyyttä, ja se on romaanin bonus ja monelle kompastuskivi.

Uwe Tellkamp: Der Turm. Geschichte aus einem versunkenen Land. Suhrkamp Verlag.

976 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi