Joutavan naistenviihteen älykkyys täytti tuhat vuotta

Japanissa on juhlittu koko vuosi maailman vanhinta romaania

Genjin tarinan tuhatvuotisjuhlat ovat Japanissa paisuneet tänä vuonna yli tuhannesta tapahtumasta, näyttelystä ja seminaarista koostuvaksi pönäkäksi paraatiksi, jossa Japanin klassisen kirjallisuuden suurteos on valjastettu kansallisen kulttuurin voimannäytöksi.

Keisari Ichijôn hallintokaudella 986–1011 keisarinna Shôshin kirjallisessa salongissa hovinaisena toimineen Murasaki Shikibun (noin 973–1020) teos on maailman ensimmäinen psykologisesti ja älyllisesti haastava romaani.

Alkujaan joutavaksi naisten ajankuluksi mielletty teos on sittemmin löytänyt tiensä myös mieslukijoiden pariin ja lopulta jopa kansallisen identiteetin ja kulttuuriperinteen selkärangaksi.

Kirjoittajan päiväkirjamerkinnöistä on päätelty, että Genjin tarina valmistui vuoden 1008 marraskuun ensimmäiseen päivään mennessä. Sen vuoksi keisari Akihito julisti marraskuun ensimmäisen 2008 kansalliseksi klassikkopäiväksi.

Nykyinen Genji-kuume alkoi 1980-luvulla, kun Waki Yamato muokkasi teoksen aamumetrossa mangana hotkaistavaksi päivittäisannokseksi, ja Loistavaksi Genjiksi nimetty vuosikymmenen suosituin poikabändi lauloi teoksen henkilönimet nuorten mieliin.

Pian innostus tarttui myös vanhempaan polveen, ja nunna Jakuchôn suorasukaisen nykyjapaninnoksen siivittämänä kansanopistot järjestivät Genji-piirejä, televisio esitti Genji-animea ja sanavalmiista Genji-tutkijoista tuli koko kansan tuntemia tv-kasvoja.

Teoksen loppunäyttämönä toimivaan Ujiin rakennettiin vuonna 1998 jopa Genji-museo, jonka kahvila tarjoaa traagisten sankarittarien mukaan nimettyjä kakkuja tuotteistetun Genji-muodin mukaisesti.

Keväällä Kioton historiallisessa museossa järjestetty Genji Millennium -näyttely, johon oli koottu käsikirjoituksia, kuvakääröjä, kalligrafiatöitä sekä koriste-esineitä, osoitti, miten Genji on ideologisten suutausten ja makumieltymysten vaihtelusta huolimatta toiminut niin aristokraattien, sotilasluokan kuin kauppiaidenkin statussymbolina.

Innostus on 2000-luvulla levinnyt myös maan ulkopuolelle pitkälti Royall Tylerin oivaltavan englanninnoksen ansiosta. Genji-oopperan ja muiden kummajaisten vanavedessä on syntynyt jopa Japanin klassista kirjallisuutta jäljitteleviä orientalistisia romaaneja, joiden joukossa erottuu edukseen aikoinaan Kiotossa geisha-harjoittelijana toimineen Liza Dalbyn sepitteellinen elämäkerta Murasaki Shikibusta.

Parillekymmenelle kielelle laadittujen Genji-käännösten joukosta löytyy myös vuonna 1980 aloitettu suomenkielinen käännössarja, joka on yhä keskeneräinen.

Tällä hetkellä 54-lukuisesta kokonaisuudesta on saatavilla kolmannes, mutta kömpelö kapulakielisyys rasittaa Martti Turusen suomennoksia siinä määrin, että toivoisi kustantajan tarjoavan täydennysosia laativalle Kai Niemiselle tilaisuuden myös jo julkaistujen suomennosten peruskorjaukseen.

Loistavista juhlista on kuitenkin unohtunut varsinainen Genji.

Murasaki Shikibun pureva ihmismielen pimeyden, armottoman valtapolitiikan ja keisarisuvun epäperäisyyden kaltaisten kysymysten puiminen on puuttunut juhlavuoden japanilaisesta omakuvasta.

Tarina tuntuu olevan hukassa, vaikka maagisen latautunut nimi on päästetty estradille. Genjikin viittaa nimihenkilön sijasta tuotemerkkiin, jonka varjolla voidaan edistää kuvaa Japanista tuhatvuotisen loiston valtakuntana.

Kertomus huikentelevaisen prinssin sukurutsaisesti siittämästä uudesta keisarista ei odotetusti kelvannut 1930- ja 40-lukujen kiihkomilitaristiselle valtiojohdolle. Mutta yksiäänistä rauhan ja harmonian ideologiaa rummuttava nyky-Japanin epäsuosittu valtiojohto on tempautunut juhlahuuman pyörteisiin, vaikka Genji on kenties rajoja ylittävin teos joka on koskaan päätynyt kokonaisen kulttuuriperinteen ytimeksi.

Naisten kulttuurisen panoksen muistaminen on ollut tervetullutta, mutta kun juhlapuheet ovat lipsuneet kansallisen omakuvan ylistykseksi, Genji on hukkunut estetismin suohon.

Tuhatvuotisten kulttuurivaltakuntien toteuttamisyrityksillä on ikävä taipumus talloa tuhat muuta tarinaa jalkoihinsa. Genjistä sokaistunut Japani on unohtanut, että kulttuurin ytimessä sykkivän tarinan loisto tulee pimeydestä.

Klassisessa japanin kielessähän loisto kuuluu varjolle, ja valo lainaa hetkellisen hehkunsa pimeydeltä, kuten Murasaki Shikibu muistuttaa – kun vain tajuaa lukea.

Kirjoittaja toimii tutkijana Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella, ja valmistelee väitöskirjaa Japanin klassisesta kirjallisuudesta.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi