"Juustokauppiaan" museo vei taiteen luontoon

Tanskan Louisiana juhlii 50-vuotista taivaltaan

Louisianan kesänäyttelyn tekijäluettelo alkaa komeasti: Picasso, David Hockney, Jackson Pollock, Jean Dubuffet, Francis Picabia, Wassily Kandinsky, Jean Tinguely. Ja jatkuu vielä parinkymmenen nimen verran.

Louisiana on koonnut näyttelyn yli 3 000 teoksen kokoelmastaan. Syksyllä esillä on Per Kirkeby, jota museo on koonnut tämän uran alusta lähtien.

21. vuosisadan museoarkkitehtuurin näyttely on avoinna ensi kuun puoliväliin. Meripuistossa on esillä viiden arkkitehdin näyttely siirtolapuutarhamökistä, Ruotsista mukana on Ralph Erskine ja meiltä Mikko Heikkinen & Markku Komonen.

Veistospuistossa ovat vanhojen tuttujen Calderin ja Henry Mooren ohella paikalla muun muassa Richard Serra, Georg Trakas, César, Shapiro ja Henry Heerup.

Grafiikkasiipi ja Lasten talo ottavat osaa juhlintaan omalla tavallaan.

Louisiana avattiin yleisölle elokuun puolivälissä 1958. Merkkivuotta juhlistaa näyttelyjen lisäksi tuore historiikki.

Museo sijaitsee Humlebækissä, runsaat 30 kilometriä Kööpenhaminasta Juutinrauman rannalla. Viisikymmentä vuotta sitten rantakylät olivat kalastaja- ja huvilayhdyskuntia, nyt kultahammasrannikolta kalastajat ovat kadonneet.

Vanha patriisihuvila Louisiana alun perin olikin, kartanomainen päärakennus rakennettiin 1800-luvulla ja kuului Tanskan hovissakin vaikuttaneelle Brunin suvulle. Louisiana sai nimensä kun yhdellä omistajalla oli kolme Louise-nimistä vaimoa.

Knud W. Jensen löysi huvilan ja tontin 1954 etsiessään aikomalleen museolle paikkaa. Rakennusta kaavailtiin vanhainkodiksi ja viereen suunniteltiin vedenottamoa ja puhdistuslaitosta.

Jensen sai tahtonsa lävitse, kuten yleensä hyvin usein, ja Louisiana oli hänen.

Knud W. Jensen (1916–2000) oli yksi Tanskan rikkaimmista miehistä. Hänen isänsä omisti suuren meijerin ja juustolan, ja poika peri juustobisneksen, jonka hän myöhemmin myi amerikkalaiselle Kraft Food -konsernille.

Jensen aloitti varhain taiteen mesenaattina, rahoitti ystävänsä Ole Wiwelin kustantamoa ja eksklusiivista kirjallisuuslehteä. Karen Blixen matkusti usein hänen vieraanaan Välimerelle. Blixenin Rungstedlundkin nieli rahaa, samoin runoilijaystävät.

Yhtenä kirjallisten harrastustensa huippuna Jensen osti maan suuren ja tunnustetun yleiskustantamon Gyldendalin 1952. Nyt kustantamon omistaa Louisiana.

Syitä Jensenin harrastuksiin on ihmetelty: mikä sai tennistä pelaavan ja autoilevan nuoren miljonäärin kiinnostumaan taiteista?

Yhdeksi syyksi on esitetty kuulumista pieneen kansallissosialistiseen piiriin toisen maailmansodan aikana.

Ehkä Jensen halusi sovittaa virheensä, peittää nuoruutensa jälkiä ja estää kiusallisen paljastumisen. Tätä mieltä on ollut muun muassa Politikenin entinen päätoimittaja ja vahva tanskalainen juutalaisvaikuttaja Herbert Pundik.

Louisianasta tuli kiistelty taidemuseo. Jensen olisi halunnut arkkitehdiksi Jørn Utzonin, mutta kun tämä piirsi Sydneyn oopperataloa, Jensen valitsi Jørgen Bon ja Vilhelm Wohlertin, jotka olivat mukana Louisianan kehittämisessä loppuelämänsä ajan tämän vuosituhannen alkuun saakka.

Taide ja luonto kuuluvat Louisianassa yhteen: suuri puisto ja Juutinrauma. Entisestä päärakennuksesta lähtevät siivet on sijoitettu maan alle ja päälle maisemaa tukien ja korostaen.

Muistan ensimmäiseltä käynniltäni 1966, miten vaikutuin, kun silloin valmiina olleen vasemman siiven teoksia tutkittuani saavuin Juutinrauman rantaan Calderin luo!

Jensen halusi poistaa taiteen katsomiselta vaateliaat puitteet. Louisianan museovirkailijat työskentelivät arkivaatteissaan, oli kahvila ja lapsille oma huone.

Tämä oli viisikymmentä vuotta sitten uutta Pohjolassa. Vaikka Jensen toi kahvilan MoMA:sta, pöyristeltiin, miten taidemuseossa saa punaista tanskalaismakkaraa ja Tuborgia!

Jensen vertasi keskustelua tuohtumukseen, joka syntyi, kun Tjæreborg ja Spies ryhtyivät lennättämään tavallista kansaa etelän aurinkoon.

Konsepti tehosi, ja museosta tuli yhä suositumpi käyntikohde. Siellä vierailee nykyään väkeä kymmenen prosentin verran Tanskan asukasmäärästä.

Kriisi koettiin 1990-luvun puolivälissä, kun museon johtajaksi valittiin Lars Nittve Malmöstä, jossa hän oli kunnostautunut Rooseumin johtajana. Jensen oli modernisti ja Nittve postmodernisti, jonka pelättiin ajavan museon perikatoon – vähenevät kävijämäärätkin viittasivat siihen.

Nittven pelasti puhelinsoitto Lontoosta, jolloin hänet kutsuttiin johtamaan Tate Modern -museot. Sieltä hän on siirtynyt Tukholman Moderna museetin johtoon 2001.

Alkuaan Louisianassa oli paljon oheisohjelmaa, poliittisia keskusteluja, luentatilaisuuksia ja väittelyitä, joissa esiintyivät usein mm. Günter Grass ja Tanskassa silloin asunut P. O. Enquist. Jazziakin soitettiin. Nykyisin konserttisalia hallitsee klassinen musiikki ja kirjallisuudesta on luovuttu.

Muuten alkuperäinen idea toimii ja on pakottanut muutkin museot muuttamaan tapojaan.

Nyt museolla ei enää ole takanaan yhtä rikasta miestä, vaan sitä rahoittavat valtio ja tanskalaiset säätiöt.

Pernille Stensgaard on kirjoittanut hyvän, eloisan, ilmavan ja seikkaperäisen kirjan museosta, "joka otti kuvan haltuunsa".

Samalla se on Knud W. Jensenin muotokuva ja kertomus miehestä, joka monumentalisoitui museonsa kanssa yhtä jalkaa. Kriittiset kuvataideihmiset käyttävätkin Tanskassa hänestä edelleen nimitystä "juustokauppias".

Pernille Stensgaard: Da Louisiana stal billedet. Gyldendal.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi