Kärpänen voiteessa on parempi kuin torakka keitossa

Israelilaisfilosofi välttää pahaa mieluummin kuin tavoittelee ihannetta.

Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin, Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja Britannian pääministeri Winston Churchill suunnittelivat sodanjälkeistä Eurooppaa vuoden 1945 Jaltan konferenssissa. He tekivät sopimuksen, jonka perusteella Itä-Euroopan maat alistettiin Neuvostoliiton vallan alle.

Jaltan sopimuksen pohjalta länsivallat myös toteuttivat operaatio Keelhaulin, jossa kaksi miljoonaa sotavankia ja pakolaista palautettiin Neuvostoliittoon vuosina 1946–47. Palautetut joutuivat vankileireille ja satoja tuhansia teloitettiin pettureina.

Israelilaisen filosofin Avishai Margalitin mielestä Jaltan sopimus oli mätä kompromissi. Hänen mielestään sellaisia ei pitäisi tehdä, tapahtui mitä tapahtui.

Lännen poliitikot puolustelivat ratkaisua välttämättömänä. Stalinin kanssa oli pakko liittoutua Adolf Hitleriä vastaan. Epäpyhä allianssi olisi tuskin kuitenkaan kaatunut, vaikka sotavankeja ei olisi palautettu.

Harvoin on filosofia yhtä vaikuttavaa kuin Margalitin kirjassa. Aikaisempien teostensa The Decent Society (1996) ja The Ethics of Memory (2005) tapaan Margalit luonnostelee yhteiskuntafilosofiaa, jossa pahan välttäminen on tärkeämpää kuin ihanteen saavuttaminen.

Ihmisarvoisen elämän turvaamiseksi voi joskus olla parempi tavoitella pelkkää rauhaa (just a peace) kuin oikeudenmukaista rauhaa (a just peace). Suuremman pahan välttämiseksi on tingittävä oikeudenmukaisuudesta. Siedettävää yhteiskuntaa ei synny ilman kompromisseja.

Margalit erottaa kaksi käsitystä kompromisseista. Ekonomistisen käsityksen mukaan politiikassa voidaan aina tehdä kompromisseja ikään kuin markkinoilla.

Uskonnollisen käsityksen mukaan on myös pyhiä asioita, joista ei voida tinkiä ja joita ei voida vaihtaa mihinkään, tapahtui mitä tahansa. Jos niin ajatellaan, kompromissi on mahdoton.

Lähi-idän konfliktin ytimessä elävä ja Israelin rauhanliikkeessä pitkään toiminut Margalit suhtautuu penseästi uskonnolliseen käsitykseen politiikasta. Kompromisseista kieltäytyminen on Lähi-idän rauhan suurin este.

Ei Margalit hyväksy ehdotonta ekonomismiakaan. Hän tekee eron siedettävien ja mätien kompomissien välillä.

Hyväksyttävä kompromissi sisältää myönnytyksiä, jotka ovat kuin voiteessa oleva kärpänen – harmillisia, mutta eivät koko voidetta turmelevia. Mätä kompromissi taas on kuin keitossa oleva torakka, jonka takia koko ateria on pilalla.

Margalit myöntää, että tylyssä maailmassa on joskus pakko tehdä mätiäkin kompromisseja, vaikka kuinka yrittäisi olla moraalinen. Se ei ole oikein eikä hyväksyttävää, mutta kenties ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa.

Münchenin ja Jaltan sopimukset olisi ehkä voinut jättää tekemättä, mutta eikö mätä kompromissi ollut jo läntisten demokratioiden liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa?

Margalit puolustaa lännen ja Stalinin liittoa erottamalla radikaalin ja tavallisen pahan. Radikaalia on paha, joka hylkää koko moraalisen järjestyksen ja yleisen ihmisarvon. Natsismi oli sitä, koska se teki ihmisarvosta rodusta riippuvaista ja pyrki järjestelmällisesti hävittämään juutalaiset.

Vielä vuonna 1941 olivat Leninin ja Stalinin rikokset ihmiskuntaa vastaan tuottaneet paljon enemmän uhreja kuin natsismi. Margalit ei kuitenkaan pidä kommunismia radikaalina pahana, koska siinä esitetään moraalinen utopia, jossa kaikkien ihmisarvoa kunnioitettaisiin.

Tosiasiassa jo Lenin julisti puhdistavansa Venäjän loisista, kirpuista, luteista ja verenimijöistä eli rikkaista, papeista, prostituoiduista, kulakeista, porvarillisista intellektuelleista ja muista historian häviäjistä. Vallankumousjohtaja myönsi auliisti, että kommunismin munakasta tehdessä on monta munaa rikottava.

Kuten natsismi, leninistinen kommunismi oli julmuuden ja nöyryytyksen järjestelmä, joka kielsi yleisen ihmisarvon ja romutti koko moraalin. Siksi myös se on radikaalia pahaa.

Margalit olisi voinut olla suorasukaisempi kommunismin pahuuden kuvauksessa, mutta ei hän illuusioita elättele. Vaikuttavasti hän kuvaa Churchillin valtiomiestaitoa, kun oli tehtävä traaginen valinta Pirun ja Belsebuubin välillä.

Harva kiistää, että juuri tuo perusvalinta oli pakko tehdä. Kahdesta radikaalista pahasta oli ensin tuhottava äärimmäisempi.

Vaikka Margalit ei kirjoita Suomen historiasta, hänen ajatustensa pohjalta voidaan ymmärtää, miksi Suomen valinta meni sodassa toisinpäin. Aseveljeys Saksan kanssa oli mätä mutta anteeksiannettava kompromissi.

Gazaan matkalla olleeseen saattueeseen kohdistunut isku osoittaa, että Israelissa Margalitia eivät lue ainakaan poliitikot eivätkä upseerit.

Jos kirja määrättäisiin heille pakolliseksi läksyksi, olisi edes vähän toivoa, että kompromissin henki voittaisi ja vältettäisiin edes muutama pöyhkeä voimankäytön ylilyönti. Sellainen Israelin kommandohyökkäys suopeimmankin tulkinnan mukaan oli.

Avishai Margalit: On Compromise and Rotten Compromises. Princeton University Press. 232 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi