Kapinalliset jalat jaksavat juosta

John Balen kirjassa ihmisiä koulitaan päättymättömään kilpailuun urheilun avulla

Lontoon maailmannäyttelyn suomalaisvieraita kesällä 1862 oli Zacharias Topelius. Silloisen imperiumin mahti kirvoitti runoilija-historioitsijan kynästä lyhykäisen kommentaarin: "Englannin suuruus on oikeastaan arvoitus, johon on kaksi avainta: 'auta itseäsi!' ja 'aika on rahaa'."

Samat iskulauseet soveltuvat Englannista käsin levinneen modernin urheilun uskonkappaleiksi. Myös urheilijan kohtalona on kamppailla aikaa vastaan, ja kun kapitalismin mytologiassa jokainen on oman onnensa seppä, urheilupuheessa kenestä tahansa voi tulla juhlittu sankari. Vain yrittämisen intohimo ratkaisee, ei syntyperä eikä sattuma.

Topeliuksen Lontoon-vierailuun nähden samana vuonna nuori englantilaismatemaatikko kävi sommittelemaan kertomusta, josta voidaan lukea urheilun yksiulotteisen aikakäsityksen kritiikkiä. Näin esittää matemaatikon maanmies John Bale kirjassaan Anti-Sports Sentiments in Literature.

Mainittu kertomus on tuoreimman suomennoksen mukaan Liisa ihmemaassa (2000) ja sen tekijä tunnetaan kirjailijanimellä Lewis Carroll. Teos alkaa taskukellon kanssa kiiruhtavasta kaniinista, jota Liisa lähtee seuraamaan, päätyäkseen tuota pikaa anarkistisen kilpajuoksun osallistujaksi. Matkaa tai maalia ei ilmoiteta ennakkoon, ja kaikki julistetaan viimein voittajiksi. Krokettipeli rakentuu siinä maailmassa yhtä oikullisesti. Portit, mailat ja pallot kulkevat minne tahtovat, pistelaskelmat eivät näköjään kiinnosta ketään.

Balen tutkimus kartoittaa kuuden angloamerikkalaisen kirjailijan tuotantoa. Tekijä jäljittää urheilua arvostelevia tai sen merkitystä kyseenalaistavia katkelmia fiktion, esseiden ja haastattelujen ohella henkilöhistorioista.

Esimerkiksi Philip Roth osoittautuu urheilufaniksi, jonka tekstit havainnoivat Balen mukaan etenkin baseballkentän tapahtumia suorastaan kansatieteellisellä otteella. Esikoisromaanissa Hyvästi, Columbus (suom. 1970) tosin silmäillään tietyllä ironialla urheiluun hurahtanutta amerikanjuutalaista perhettä.

Urheilullisessa katsannossa Rothin keskeisin teos on The Great American Novel (1973). Kertojan pakkomielteenä on nyrjäyttää baseballin historia uuteen asentoon, mikä hanke lennättää käsikirjoituksen lopulta kommunistiseen Kiinaan asti. Romaani on luettavissa yhtenä suurena vitsinä, amerikkalaisen urheilu-uskon karnevalisointina, jonka rienaavimpia jaksoja on baseballmailan afrikkalaisen uusiokäytön kuvaus.

Alan Sillitoen tuotanto puolestaan pureutuu englantilaiseen luokkayhteiskuntaan. Hänen novellinsa "pitkänmatkanjuoksijan yksinäisyydestä" (The Loneliness of the Long-Distance Runner, 1959) muistettaneen parhaiten elokuvana, jossa nuorukainen purkaa sappeaan jättämällä kilpailun kesken.

Omalla äänellään Sillitoe on puhunut urheilusta "kollektiivisen kurinpidon" koneistona.

Länsimainen yhteiskunta perustuu herkeämättömälle kilpailulle, ja juuri siihen taisteluun ihmisiä urheilun avulla koulitaan. "En ole koskaan harjoittanut mitään urheilua", Sillitoe ylpeilee.

"Olen aina uskonut, että urheilu palvelee vain mielen orjuuttamista ja ruumiin orjuuttamista."

Ankarat sanat muistuttavat kotimaisittain Pentti Haanpään ja Jouko Turkan urheiluaiheisia tekstejä. Nämäkin kirjailijat ovat suunnanneet iskuja urheilusysteemiä vastaan, mutta niin näyttäisi hieman yllättäen jo tehneen Lewis Carrollin aikalainen Minna Canth. Hänen romaanistaan Salakari (1887) voidaan poimia oheinen aforismi:

"Sporttia? Miehet rakastavat sporttia? ... Joutavia!"

Siinähän olisi valmis motto John Balen rehdisti kriittistä kirjaa täydentävälle suomalaistutkimukselle.

John Bale: Anti-Sports Sentiments in Literature. Batting for the Opposition. Routledge. 201 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi