Kiinnostava hakkaa hyvän ja kauniin

Susan Sontag kertoo, miten kulutuskulttuuri ja poliittinen korrektius käyvät yksiin

Susan Sontagin (1933–2004) kirjoituskokoelman At the Same Time voi sanoa jääneen hänen viimeiseksi omaksi kirjakseen. Sontag ehti luonnostella kirjan rakennetta, muttei päätynyt lopulliseen tulokseen eikä ehtinyt uudelleenkirjoittaa kaikkia tekstejä.

Häneltä tullaan julkaisemaan myös kirjeitä ja päiväkirjoja. Ne herättänevät huomiota, olihan newyorkilaiskirjailija yksi sukupolvensa ikoneita.

Kun Sontag ponnahti vuosien 1964–66 esseillään kulttuurikeskustelun eturiviin, oli jo sinänsä uutta olla amerikkalainen naisintellektuelli.

Lisäksi hänestä löytyi elokuvaohjaaja ja novellisti, vasemmistoradikaali, keskustelija ja karismaattinen esiintyjä, tulevien naissukupolvien esikuva, joka oli eurooppalaisesti sivistynyt mutta yliopistomaailman ulkopuolella.

Sontagissa herätti huomiota jo kuusikymmentäluvulla hänen kiinnostuksensa laajuus. Hän oli ensimmäisiä, joka kirjoitti niin filosofian ja taideteorian klassikoista kuin tieteiselokuvista ja camp-mausta, joskus vielä samalla sivulla.

Uusimman teoksen avaa sen merkittävin teksti An Argument about Beauty eli Kiista kauneudesta, terävä puolustuspuhe kauneudelle.

Kauneuden uudeksi ja vaaralliseksi viholliseksi Sontag nimeää kiinnostavuuden. Nykyisin taideteoksia arvioidaan yhä enemmän asteikolla kiinnostava/tylsä, hän valittelee.

Kauneudesta, samoin kuin hyvästä mausta, on tulossa vanhanaikaista. Ne sisältävät syrjintää, sillä kauneutta voi olla vain suhteessa rumuuteen ja jonkun maku on aina parempi kuin toisen.

Sen sijaan huonokin voi olla kiinnostavaa. Siksi kiinnostavuus sopii mainiosti nykyiseen kulutuskulttuuriin, Sontag toteaa (ja voi kuulla hänen tuhahtavan). Kulutuskulttuuri ja poliittinen korrektius lyövät tässä kättä, sillä kumpikaan ei halua kutsua mitään rumaksi.

Sontag päättää esseen kysymällä, kutsuisiko kukaan auringonlaskua kiinnostavaksi.

Voi hyvin olla, että Sontag on tässä väistyvän järjestyksen viimeisiä suuria edustajia. New Yorkerin toimittaja John Seabrook kuvaa kirjasssaan Nobrow (2000), miten amerikkalainen maun hierarkia ei perustu enää korkean ja matalan erotteluun. 1980–90-luvun vaihteessa sen on korvannut ajankohtaisuus ja trendikkyys. Enää ei tarvitse tietää, mikä on highbrowta vaan mikä on in.

Siihen päästään juuri kiinnostavuudella. Kiinnostava-sana taitaa olla lisääntymään päin suomalaisessakin kulttuurijournalismissa.

Sontagin viisi kirjallisuusesseetä ovat sympaattisia esipuheita vähemmän tunnettuun käännöskirjallisuuteen. Yksi niistä on ilmestynyt suomeksikin: esipuhe Leonid Tsypkinin Dostojevski-romaaniin Kesä Baden-Badenissa.

Se ja muut kirjat, Victor Sergen, Anna Bantin ja Halldór Laxnessin romaanit sekä kokoelma Rilken, Tsvetajevan ja Pasternakin kirjeenvaihtoa, saavat osakseen kunnioittavaa ja lukijaa palvelevaa taustoitusta.

Heikoimman vaikutuksen kirjassa tekevät sen sijaan puheet, jotka ovat varmasti olleet vaikuttavaa kuultavaa, mutta eivät luettuina vaikuta.

Viimeinen Sontagin aikaansaama kohu syntyi hänen syyskuun yhdettätoista koskevista kommenteistaan.

Pari päivää iskujen jälkeen hän kritisoi New Yorkerissa presidentti Bushin tapaa kutsua iskun tekijöitä pelkureiksi. Sontagin mukaan itsemurhaisku vaatii pelottomuutta, joka on "moraalisesti neutraali hyve". Samalla hän tuomitsi kovasanaisesti Yhdysvaltojen julkisen keskustelun todellisuudesta vieraantuneena.

Silloin kun useimmat vielä kirjoittivat surusta ja shokista, Sontag keskittyi jo kitkerään poliittiseen analyysiin. Niinpä hänestä tuli, jälleen kerran, helppo vihan kohde konservatiiveille.

Ei liene kohtuutonta arvella, että Sontagin valituissa esseissä tullaan aikanaan keskittymään 1960–70-lukuun.

Viimeisinä vuosikymmeninään Sontagilla ei ollut edes televisiota, minkä arveltiin syystäkin heikentävän hänen mahdollisuuksiaan amerikkalaiseen aikalaisanalyysiin.

Tämä on sikälikin valitettavaa, sillä Sontag loi kuusikymmenluvulla mainettaan juuri tarkkanäköisillä ja sivistyneillä populaarikulttuurin analyyseillaan. Profeetallinen Muistiinpanoja 'campista' (Notes on 'Camp', 1964) on yksi 1900-luvun avainteksteistä. Se kulkee suvereenisti 1700-luvun luontosuhteesta Oscar Wildeen, art nouveau -tyyliin ja Peyton Placeen, ja aina esseetä lukiessani voin jatkaa listaa jollain viimeaikaisella.

Sontag ei sitten koskaan kirjoittanut vaikka kasarinostalgiasta tai tositelevisiosta, mutta kuka tahansa niistä terävimmän analyysin esittääkin, tulee olemaan hänen tuotannolleen velkaa.

Susan Sontag: At the Same Time. Essays And Speeches. Hamish Hamilton (UK). 235 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi