Kim Jong-Il voi jopa käyttää pommiaan

Eristyneisyyden murtaminen on ehkä ainoa tapa vaikuttaa Pohjois-Koreaan

Kohtaus pohjoiskorealaisesta kaupungista: 12-vuotias tyttö kävelee iltapäivällä koulusta kotiin, kun hänen viereensä pysähtyy virkavallan auto.

Tyttö napataan kyytiin ja viedään huvitusjoukkojen koulutuskeskukseen. Siellä sadat hänen kaltaisensa nuoret naiset opetetaan laulamaan, tanssimaan ja tyydyttämään seksuaalisesti kommunistisen puolueen korkeinta johtoa.

Vanhemmille kerrotaan, että tyttö on elossa, mutta ei kannata kysellä perään.

Tämä ei ole huonon kauhuelokuvan käsikirjoitus, vaan yhdysvaltalaisen toimittaja-tutkija Bradley K. Martinin esimerkki Pohjois-Korean yhteiskunnan hirveimmistä puolista. Martin on kerännyt reilun vuosikymmenen ajan loikkareiden haastatteluita, lehtijuttuja ja kirjallisuutta, joista hän on tislannut 900-sivuisen järkäleen kommunistivaltion historiaa. Vaikka maa on sulkeutunut, hämmästyttävän paljon tutkija saa irti tarkalla työskentelyllä.

1950-luvun alussa käydyn Korean Sodan jälkeen Kim Il-Sung, isä, alkoi rakentaa Juche-aatteeseen perustuvaa kommunistista yhteiskuntaa. Juche on leninismistä muokattu karvahattuversio, jonka keskeinen sisältö oli pyrkimys kansalliseen omavaraisuuteen ja riippumattomuuteen Neuvostoliitosta.

Vaatteet pohjoisessa valmistetaan synteettisestä vinalon-kuidusta, joka muistuttaa nylonia. Autotehdasta maassa ei ole, joten kaupunkien leveät kadut ovat autioita.

Vaikka Juche on käytännössä merkinnyt Pohjois-Korean henkistä ja teknistä takapajuisuutta, se on turvannut stalinistisen kommunismin säilymisen. Omavaraista maata on vaikea painostaa pakottein.

Neuvostoliiton hajoaminen ajoi talouden ongelmiin, ja 1990-luvulla nälänhädästä kärsineeseen maahan kehittyi dollariperustainen mustan pörssin talous. Salakuljetus Kiinasta on tuottoisaa liiketoimintaa.

Martinin tarinassa pahiksen roolin saa poika, Kim Jong-Il. Isän ensimmäisestä avioliitosta syntynyt Jong-Il nousi valtaan rakentamalla isälleen entistä pöhötetymmän henkilökultin 1970-luvulla. Ansioita liioiteltiin, ongelmia vähäteltiin ja joka nurkkaan pystytettiin suuren johtajan kuvia.

Samalla Jong-Il loi itsestään kuvan uskottavana seuraajana. Se vaati vieläkin enemmän valehtelua, kun Martinin mukaan kyseessä on julkisia esiintymisiä pelkäävä käppänä, joka pitää elokuvista ja naisista. Noustuaan valtaan hän määräsi eteläkorealaisen ohjaajan kidnapattavaksi entisen rakastajansa kanssa, jotta nämä tekisivät filmejä pohjoisessa. Joitain vuosia he tekivätkin elokuvia, mutta onnistuivat sitten pakenemaan maasta.

Ei Jong-Il toki tyhmä ole, päinvastoin. Mutta hänen haluttomuutensa matkustaa ja koulutuksen puute on johtanut naiiviin maailmankuvaan. Vasta myöhemmällä iällä hänestä on Martinin mukaan tullut jopa charmikas.

Ylipitkän kirjan kiinnostavinta antia ovat pohjoisesta loikanneiden haastattelut. Ne piirtävät kuvan painajaismaisesta vankilasta, jossa ihmiset elävät köyhyydessä ja kurjuudessa, toistellen joka päivä vallanpitäjiensä erinomaisuutta.

Kansa on eristetty ulkomaailmasta täydellisesti. Matkustaa ei saa ilman lupaa. Televisiosta ja radiosta tulee vain valtion lähettämää ohjelmaa, ja valtio on lukinnut vastaanottimet sallituille kanaville. Laitteita tarkastetaan säännöllisesti, ettei lukituksia murreta.

Martinin arvion mukaan Pohjois-Korea muistuttaa keskiaikaista katolista maailmaa. 90 prosenttia kansasta uskoo propagandaan. Kymmenen prosenttia ei usko, mutta heillä ei ole seurausten pelossa mitään mahdollisuutta ilmaista epäilyksiään.

Martinin mielestä lännen propaganda olisi ainoa tapa, jolla Pohjois-Korean yhteiskuntaa voisi muuttaa. Maahan pitäisi lähettää ilmapalloilla entistä enemmän radioita ja lentolehtisiä, sekä lähettää jatkuvasti ohjelmaa jota kansa voisi kuunnella.

Eristäminen ja pakotteet kuulostavat läntisten haukkojen puheissa hyvältä, mutta ne pelaavat vain kommunistien pussiin.

Maanantaisten ydinkokeiden jälkeen monet ovat taas pohtineet, voisiko Kim Jong-Il todella käyttää ydinasetta.

Martinin kirjan perusteella vastaus näyttäisi olevan: kyllä. Nurkkaan ajettuna tai vastauksena rajoitettuun iskuun maan johto voisi turvautua pommiin, jos se ajattelisi että tämä on viimeinen tilaisuus pitää kiinni eduistaan.

Historian valossa tämänviikkoinen uhittelu ei ole mitenkään ainutlaatuista. Aikaisemminkin Pohjois-Korea on käyttänyt uhittelua kiristääkseen myönnytyksiä ja rahaa naapureiltaan.

Todennäköisesti tästäkin tulee yksi alaviite Martinin seuraavaan kirjaan.

Bradley K. Martin: Under the Loving Care of the Fatherly Leader (2004, 2006). Thomas Dunne Books. 874 s. 30 e.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi