Kuka on vastuussa, kun sotilas kiduttaa vankia?

Professori Zimbardon mukaan syyt ovat toimintakulttuurissa

Huhtikuussa 2004 USA:ssa televisio näytti amerikkalaisia sotilaita hymyilemässä irakilaisvangeista kootun alastoman ihmispyramidin vieressä. Naissotilas kiskoi miestä lattialla kaulapannasta kuin koiraa, miehiä pakotettiin masturboimaan naissotilaan katsellessa.

Stanfordin yliopiston emeritusprofessori Philip Zimbardo järkyttyi. Näinkö vapautta ja demokratiaa vietiin Irakiin? Muiden amerikkalaisten tavoin Zimbardo uskoi mielellään kenraali Richard B. Myersia, joka kiirehti vakuuttamaan, että kyse oli vain muutaman rikollissotilaan moraalittomuudesta. Laajemmista väärinkäytöksistä ei ollut näyttöä.

Mutta hetkinen.

Miten sotilasjohto sen vielä tiesi? Perusteellista tutkimusta ei ollut voitu ehtiä tehdä. Ja miksi kuvat nöyryytetyistä vangeista näyttivät niin ikävällä, häpeällisellä tavalla tutuilta?

Tuttuus johtui siitä, että Zimbardo oli nähnyt saman ennenkin. Silloin hän oli ollut tapahtumista itse vastuussa.

Yhdysvaltain psykologiyhdistys APA:n puheenjohtajanakin toiminut Zimbardo käsittelee Abu Ghraibin vankilaskandaalia keväällä ilmestyneessä kirjassaan The Lucifer Effect: How Good People Turn Evil. Hän rinnastaa irakilaisvankilan tapahtumat vuonna 1971 johtamaansa tutkimukseen, jossa joukko opiskelijoita arvottiin vangeiksi ja vartijoiksi ja sijoitettiin leikkivankilaan yliopiston kellariin.

Stanfordin vankilakokeesta tuli ennakoimattomien seuraustensa vuoksi yksi maailman kuuluisimmista sosiaalipsykologisista tutkimuksista. Vartijat keksivät sadistisia tapoja kurittaa ja nöyryyttää vankeja.

Terveistä ja tasapainoisista vangeista puolet jouduttiin lähettämään mielenterveysongelmien takia kotiin kesken kokeen, ensimmäinen jo puolentoista vuorokauden kuluttua kokeen alkamisesta. Kaksiviikkoiseksi suunniteltu koe keskeytettiin kuudentena päivänä kokonaan.

Tapahtumat olivat verrattain harmittomia verrattuna Abu Ghraibiin. Yhtymäkohtia riittää silti paljon; irakilaisvankila näyttää Stanfordin vankilakokeelta, jota jatkettiin kuukausikaupalla epäinhimillisissä, hengenvaarallisissa oloissa.

Huomattava osa kirjasta on omistettu sen osoittamiseen, että Yhdysvaltain poliittinen ja sotilaallinen johto toimivat epärehellisesti sysätessään Irakin, Guantanamon ja Afganistanin sotilasvankiloiden ihmisoikeusloukkaukset yksittäisten sotilaiden vastuulle. Zimbardo itse esiintyi asiantuntijatodistajanakin oikeudenkäynnissä, jossa kersantti Ivan Frederickiä syytettiin Abu Ghraibin väärinkäytöksistä.

Hiukan yksinkertaistettuna The Lucifer Effectin viesti on, että pahuutta ei tulisi ajatella yksittäisten ihmisten taipumuksena. Pahuuden juuret ovat usein yksilöpsykologiaa laajemmissa tilannetekijöissä, toimintakulttuurissa, joka luo tekoihin mahdollisuuden.

Jokaisen järjestelmän kuten vankilan, sairaalan tai koulun ylläpitäjillä on suuri vastuu siitä, millaiseen käytökseen järjestelmä ihmisiä ohjaa.

Erityisen kiinnostavia ovat Zimbardon pohdinnat omasta vastuustaan vankilasimulaation tapahtumiin.

Hän syyttää itseään siitä, että imeytyi tutkimustilanteessa liian syvälle vankilanjohtajan rooliin eikä puuttunut epäinhimilliseen kohteluun riittävän nopeasti.

Tarvittiin ulkopuolinen, Zimbardon tuleva vaimo, vaatimaan, että liian pitkälle mennyt koe keskeytetään.

Kiinnostavaa on myös, että vain yksi ihminen oli kyseenalaistanut tutkimuksen tätä ennen – hänkin nainen, ahdistuneen vankikoehenkilön äiti.

Tiedeyhteisössä Zimbardon tilannetekijöitä korostava näkemys on jakanut mielipiteet.

Viisikymmentä psykologian professoria, tutkijaa ja jatko-opiskelijaa laati hiljattain Association for Psychological Science -yhdistyksen lehteen kirjoituksen, jossa sanouduttiin irti Zimbardon linjasta ja painotettiin yksilöllisten persoonallisuustekijöiden osuutta Abu Ghraibin väärinkäytöksissä.

Sotilasoikeus ei uskonut Zimbardoa. Hänen todistuspuheenvuorostaan huolimatta kersantti Frederick tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen.

Stanfordin vankilakokeesta kuvataan parhaillaan elokuvaa, jonka ohjaa Oscar-palkittu Christopher McQuarrie.

Kirjoittaja on psykologi ja kirjailija.

Philip Zimbardo: The Lucifer Effect: How Good People Turn Evil. Rider. Random House.

551 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi