Liian tosi työläisromaani innostaa nyt itää ja länttä

Tartu kynään toveri, kehotti Werner Bräunig vuonna 1959 vetoomuksessa, jonka taustalla väikkyi valtion pyrkimys yhdistää taiteilijat, kansa ja yhteiskunta.

Valtiovalta uskoi kulttuuriin ja taiteilijat uskoivat vaikuttamismahdollisuuksiinsa.

Pian monille kansalaisille selkeni, että kynään sai tarttua, mutta kirjoittaa ei saanut mitä tahansa.

Äärimmäisen ankaran höykytyksen koki nuori kirjallinen lupaus Werner Bräunig. Hänen Itä-Saksa-kuvauksensa Rummelplatz (Huvipuisto) ei miellyttänyt valtaapitäviä.

Vuonna 1934 Chemnizissä syntynyt Bräunig oli oiva esimerkki parannuksen tehneestä hulttiosta, jolle Saksan demokraattinen tasavalta avasi tien menestykseen. Hän luuhasi lapsena kaduilla, teki nuorena miehenä hanttihommia ja salakuljetusbisneksiä. Hän työskenteli kaivoksessa ja paperitehtaassa.

Kirjallisten ambitioiden herättyä Bräunig työskenteli toimittajana ja pääsi Leipzigin kuuluun kirjallisuusinstituuttiin. Siellä hän opiskeli ja opetti sekä omaksui valtavan määrän tietoa.

Hankittuaan julkisuutta novelleilla ja runoilla hän käynnisti vuonna 1960 oman jättiurakkansa, romaanin, jonka hän suunnitteli kaksiosaiseksi. Ensimmäinen osa valmistui viisi vuotta myöhemmin.

Kun kirjallisuuslehdessä ilmestynyt tekstinäyte päätyi valtionpäämies Walter Ulbrichtin käsiin, fiasko oli valmis. Teksti torpedoitiin törkeänä provokaationa ja romaanin julkaiseminen estyi.

Bräunig kuvaa DDR:n alkua vuosina 1949–53 paljolti omien kokemuksiensa pohjalta. Rummelplatz ei kaunistele mutta ei tuomitsekaan. Se piirtää todistusvoimaisen panoraaman työläisvaltiosta, jossa elintaso ei lähde länsinaapurin kaltaiseen nousukiitoon.

Rummelplatz sijoittuu Wismut AG:hen, joka oli aikanaan maailman kolmanneksi suurin uraanikaivos Erzgebirgessä ja venäläisten miehittäjien tärkein uraanilähde kylmän sodan aikana. Wismut, Itä-Saksan villi länsi, tarjosi kilpailukykyisimmät palkat ja prestiisiä.

Bräunig kuvaa Wismutissa työskenteleviä luusereita, pyrkyreitä ja esimiehiä. Maan alla uurastava lost generation etsii työpäivän jälkeen iloa huvipuiston, Rummelplatzin, räikeistä valoista ja hurjasti pyörivistä keinuista. Muuta huvitusta elämä ei juuri tarjoa.

Romaanin epävirallinen sankari on Peter Loose, Bräunigin alter ego.

Kerran tuo levoton sielu hakataan sairaalakuntoon ja myöhemmin hänet passitetaan vuosiksi vankilaan syystä, joka ei selviä koskaan. Voi olla, että hän kertoi väärän vitsin väärässä paikassa.

Wismutiin hakeutuu myös tuore ylioppilas Christian Kleinschmidt. Hän ei pääse yliopistoon, jossa työväenluokan lapsilla on etusija. Ensin on hankittava känsiä, sitten voi hakea opiskelupaikkaa.

Ruumiillinen työ saa professorin pojan hurmokseen. Hän oppii painamaan poran juuri oikeassa kulmassa vuoren seinää vasten, niin että ruumis jaksaa. Ja ainahan Wismutista pois pääsee, jos ei enää jaksa.

Toisin on työläisillä, jotka puurtavat nälkäpalkalla paperitehtaassa, romaanin toisella päänäyttämöllä.

Pääosassa esiintyy Ruth Fischer, josta kokematon henkilöstöpäällikkö haluaa leipoa tehtaan ensimmäisen naispuolisen paperikoneenhoitajan. Kaiken mies kestää, sodan ja puutteen, mutta naista esimiehenä ei!

Itäsisko onnistuu kuitenkin raivaamaan tiensä paperinteon ytimeen. Lukija ei voi kuin hämmästellä Bräunigin edistyksellistä naiskuvaa.

Bräunigin kirjailijan kyvyissä riittää hämmästeltävää loputtomiin. Hän on perillä historiasta, yhteiskunnasta, politiikasta, Itä- ja Länsi-Saksasta, kaivos- ja paperiteollisuudesta, ylhäisestä ja alhaisesta ihmismielestä, kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Bräunigista olisi tuoreiden saksalaisarvioiden mukaan voinut kehittyä Heinrich Böllin ja Günter Grassin veroinen kirjailija, jos hän olisi jatkanut.

Mutta Bräunig ei ollut rautaa. Hän kuoli alkoholismiin 42-vuotiaana Hallessa yksiössä, jossa hän eli yksin tekstipinojensa keskellä.

Vuonna 1991 Bräunigin pojat löysivät Rummelplatzin kadonneeksi luullun alkuperäisen käsikirjoituksen. Keväällä 2007 berliiniläinen Aufbau-Verlag julkaisi postuumisti teoksen, joka nousi oitis Saksan bestsellerlistoille ja Leipzigin kirjamessujen kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Kustantajan panosta ei voi kyllin kiittää. Yksistä kansista löytyvät Christa Wolfin alkusanat, romaani, kustantajan essee, viitteet, neljä tekstiversiota ja kirjailijan elämäkertatiedot. Rummelplatz on kultakaivos.

Werner Bräunig: Rummelplatz. Toim. Angela Drescher. Aufbau-Verlag. 768 s. 25 e.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi