Liittokanslerin toisinajattelua kannattaa kuunnella

Helmut Schmidtin mukaan Eurooppaa yhdistetään väkisin suurvallaksi.

Saksan liittotasavallan entinen liittokansleri Helmut Schmidt (s. 1918) on mielipidemittausten mukaan kotimaassaan arvostetuin yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ainoa kansleri joka on kirjoittanut omat puheensa, sanotaan.

Schmidtistä on kirjoitettu useita elämäkertoja, ja hän on itsekin tuottelias. Die Zeitin päätoimittajan Theo Sommerin tuore Unser Schmidt pureutuu iäkkään valtiomiehen saavutuksiin ja ajattelun perusteisiin.

Natsi-Saksan rintamasotilas, sotavankeus, taloustieteen ja politologian tutkija, Hampurin osavaltion sisäministeri. Nämä ainekset kuuluvat tulevan valtiomiehen kehitysvuosiin.

Hampurin suurtulvan aikana 1962 Schmidtin nimi nousi kansalliseen tietoisuuteen. Perustuslakia oikoen hän nouti armeijan apuun uhrien auttamiseksi. Myöhemmin perustuslakia muutettiin niin, että armeijan apu ei ollut vastaavissa tilanteissa laitonta.

Samana vuonna Schmidt joutui poliisitutkinnan kohteeksi epäiltynä "avunannosta maanpetoksen valmisteluun". Kyse oli Spiegel-skandaalista: lehti oli paljastanut Saksan armeijan heikon tilan. Käynnistyi maanpetostutkinta.

Oikeistolaisen CSU-puolueen puolustusministeri Franz-Josef Strauss käski lain vastaisesti Madridin suurlähetystöä pidätyttämään keskellä yötä Espanjassa lomailleen Spiegelin toimittajan. Oikeusministeri oli sivuutettu, mutta liittokansleri Konrad Adenauer tiesi asiasta. Liittokanslerin asema horjui, mikä pakotti Straussin eroamaan.

Myöhemmin kaikki syytteet kaatuivat. Skandaali merkitsi autoritäärisen valtion loppua Saksassa.

Tapahtumat jättivät Schmidtiin jälkensä. Hänestä tuli sananvapauden puolustaja ja oikeusvaltion tukipilari – mihin liittyi myös armeijan ja poliisin tiukka laillisuusvalvonta.

Schmidt aloitti toisen elämänvaiheensa 1960-luvun puolivälissä, kun hän nousi valtakunnanpolitiikan huipulle sosiaalidemokraattisen puolueen johtotehtävissä: puolustusministeriksi, talousministeriksi ja lopulta liittokansleriksi (1974–82).

Hän jätti päivänpolitiikan hävittyään liittopäivä-äänestyksen, ja aloitti kolmannen vaiheensa Die Zeitin julkaisijana.

Schmidt on todistanut, että hän elää kuten opettaa.

"Altkanzler" ei puutu päivänpolitiikkaan, mutta vetää suuria linjoja ja tarjoaa arvioitaan, on kyse sitten ympäristösuojelusta (hän on koko elämänsä osallistunut ympäristösuojelun edistämiseen), pankkikriiseistä, Saksojen yhdistymisestä, EU:sta tai turvallisuuspolitiikasta.

Hän kavahtaa poliitikkoja, jotka muuttuvat karrieristeiksi. Euroopassa on noussut valtaan poliitikkosukupolvi, joka ei vakuuta häntä.

Sommer tuo hyvin esille Schmidtin näkemysten juuret ja linjat. Hän kehottaa niitä, joilla on visioita, "menemään lääkärille".

Schmidt, "kristitty luterilainen", asettaa tavoitteita, ei maalaile visioita vaikka näkee kauaksi. Hän hylkäsi sosialismin alusta alkaen ja otti yhteen 60-luvun radikaalien kanssa.

Scmidtin tavoite on turvallisuuspolitiikassa rauha, yhteiskuntapolitiikassa oikeudenmukainen valtio (Sozialstaat), eikä hän pidä käsitteestä "sosiaalinen markkinatalous".

Turvallisuuspolitiikassa lähtökohtana ovat strategiset tosiseikat, joiden ymmärtämisen perustalta voidaan tavoitella realistisesti rauhaa. Schmidt sanoutuu irti sosiaalidemokraattien suosimasta pasifismista, jota hän pitää "poliittisena harkitsemattomuutena".

Schmidtin ministeri- ja kanslerikautta hallitsivat Neuvostoliiton uhka, ydinsodan mahdollisuus sekä Saksojen lähentyminen. Hän osoitti naurettaviksi Harvardin strategien opit ydinaseen operatiivisesta sotilaallisesta merkityksestä.

Toisaalta hän oli 1970-luvulla se länsipoliitikko, joka oivalsi parhaiten Neuvostoliiton keskimatkan ohjusten aiheuttaman ongelman. Euroopassa oli 15 vuotta "Kuuban kriisi". Schmidt ajoi läpi Naton niin sanotun kaksoispäätöksen 1979, minkä seurauksena hän sitten menetti asemansa liittokanslerina.

Historia kuitenkin osoitti, että hän oli oikeassa. Pasifistit olivat menneet Neuvostoliiton ansaan.

Monille saattaa olla yllätys, että Schmidt arvostelee Yhdysvaltoja ja Naton kehitystä: "Mieletön byrokraattinen järjestelmä ilman suuntaa."

Yhdysvallat ei saa hänestä Irakin sodan puolustajaa. Hän on huolissaan saksalaisten sotilaiden lisääntyvästä panoksesta "kaukaisissa sodissa".

Kirjoituksista piirtyy esille historiallinen kehitys: ennen toista maailmansotaa Yhdysvallat oli eristyjä, sotien jälkeen YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen perustamista ajanut internationalisti, mutta vähitellen transatlanttisen kumppanin politiikka muuttuu imperialismiksi.

Kirjan haastatteluosassa Schmidt on suorapuheisempi: "Objektiivisesti todettuna Natosta on tullut Yhdysvaltojen imperialistisen politiikan käsikassara."

Venäjä puolestaan "erehtyy raskaasti yrittäessään palauttaa maalle sotilaallista mahtiasemaa laiminlyömällä yhteiskunnan kehittämisen".

Schmidt osallistui Rooman sopimuksesta alkaen Euroopan integraation edistämiseen aina 1980-luvun lopulle saakka. Globaalien talouskriisien hallitsemiseksi hän oli perustamassa G7 -ryhmittymää sekä käynnistämässä valuuttayhteistyötä.

Mutta integraatiota on ajettu viime vuosina väkisin. EU:n perustuslakihanke saa kovasanaisen tuomion kuten myös Turkin EU-jäsenyyshanke. EU:sta ei tule kehittää "suurvaltaa", mitä on käytetty Turkin jäsenyyden perusteluna.

Euroopan yhdentyminen saattaa olla päätepisteessä, ja EU saattaa jopa hajota. Preussi ja Baijeri saattoivat yhdentyä Saksan kansaksi, koska niitä yhdisti kieli.

Schmidt on vastakohta populisteille, fundamentalisteille ja ideologisille tyhjän puhujille, joilta puuttuvat realistiset tavoitteet ja keinot aikamme ongelmien ratkaisemiseen.

Theo Sommer: Unser Schmidt. Hoffman und Kampe.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori ja Suomen Sveitsin-suurlähettiläs.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi