Maailmantalouden kakku pienenee

"Optimismin ajasta" on nyt siirrytty "ahdistuksen aikaan", Gideon Rachman päättelee.

Vuoden 2008 talouskriisi aloitti uuden aikakauden kansainvälisessä politiikassa. Uudelle ajalle ominaista on, että globalisaatiosta hyötyvät enää vain harvat. Tulonjaolliset taistelut sekä maiden sisällä että niiden kesken luovat levottomuutta ja jarruttavat kansainvälistä yhteistyötä.

Näin väittää Financial Timesin ulkopoliittinen kommentaattori Gideon Rachman teoksessaan Zero-Sum Future.

Tätä uutta "ahdistuksen aikaa" edelsi Rachmanin mukaan liiallinen usko markkinoiden itseään korjaavaan voimaan ja globalisaation autuaaksitekevään vaikutukseen.

1990-luvulla ja 2000-luvun alussa kansainvälisen kapitalismin mahdollisuuksien uskottiin olevan lähes rajattomat.

Markkinauudistukset, avautuminen kansainväliselle kilpailulle ja kehittyvä teknologia nostivat monet kehitysmaat Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa köyhyydestä ja rikastuttivat hyvinvoivaa maailmaa. Tätä aikaa Rachman kuvaa "optimismin ajaksi".

Kansainvälisen kaupan vapauttaminen ja yritysystävällisen ilmapiirin eetos oli laitettu alulle jo Margaret Thatcherin Britanniassa ja Ronald Reaganin Yhdysvalloissa 1980-luvulla. Deng Xiaopingin uudistukset Kiinassa 1970-luvun lopulla ja Intian avautuminen kansainväliselle kapitalismille reilu vuosikymmen myöhemmin sysäsivät puolestaan liikkeelle Aasian nopean kasvun.

Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton hajoaminen toivat käsityksen yhtenäisestä maailmasta, jolla oli yhteiset tavoitteet: vapaus ja vauraus.

Francis Fukuyaman ajatukset historian lopusta olivat ajalle ominaisia. Yhdysvaltain johtamalle poliittiselle järjestelmälle ei nähty vaihtoehtoja. Keskeisenä oli olettamus, että vapaa markkinatalous johtaisi kehitysmaissa demokratisoitumiseen. Sota demokratioiden välillä katsottiin mahdottomaksi. Yleinen viisaus oli, että globaalista kapitalismista hyötyisivät kaikki: kakun kasvaessa jaettavaa riittäisi yhä useammalle.

Olettamuksen rikkoi vuoden 2008 talouskriisi, Rachman kirjoittaa.

Siinä missä Bill Clinton pystyi vielä vakuuttamaan amerikkalaisen työväestön vapaakaupan eduista, Barack Obaman on turvauduttava nationalistisempaan retoriikkaan tehtaiden siirtyessä Aasiaan. Kun Kiina manipuloi valuuttaansa pitääkseen vientituotteidensa kilpailukyvyn korkealla, kaikkien kiroamat protektionistiset toimet ovat tulleet vakavasti otettavien taloustieteilijöiden suosituksiin.

Rachman näkee, että vuoden 2008 talouskriisi ei ollut vain ohimenevä hidaste kehityksen tiellä vaan maailmantalouden ja -politiikan rakenteita muovaava käänne.

Hän uskoo talouskasvun jäävän lähivuosina laahaamaan sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Länsimaiden kykyä pumpata talouskasvua julkisilla varoilla heikentävät niiden vakavat velkaongelmat.

Nykyisessä "nollasummapelimaailmassa" on lisäksi vaikeampaa löytää yhteisiä ratkaisuja globaaleihin poliittisiin ongelmiin.

Epäonnistuneet valtiot ja niiden synnyttämä terrorismi, ydinaseiden leviäminen, ilmaston lämpeneminen ja luonnonvarojen vähäisyys uhkaavat niin Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Kiinaa kuin muitakin. Kaikki pelkäävät, että aloitteellisuus näiden ongelmien ratkaisemisessa voisi heikentää omaa suhteellista asemaa.

Luontevan yhteistyön puuttuessa yleinen epävakaus ja arvaamattomuus lisääntyvät.

Velkaantunut Yhdysvallat kokee yhä vaikeammaksi pitää kiinni vaikutuspiiristään Tyynellämerellä tai hillitä Iranin ydinasepyrkimyksiä. Amerikkalaiset joutuvat myös tottumaan ajatukseen, että Kiinan taloudellinen kasvu ei välttämättä johdakaan demokratiakehitykseen.

Rachman kirjoittaa sujuvasti ja suurelle yleisölle ymmärrettävästi. Hän on parhaimmillaan maalaillessaan isoa kuvaa viime vuosikymmenien hyväuskoisesta kehityksestä. Rachman ei kuitenkaan tunnu saavan yhtä vahvaa otetta etsiessään ratkaisuja tämän päivän ongelmiin.

Kyseessä on kuitenkin tärkeä globalisaation nykyhistoriaa jäsentävä teos, joka ansaitsisi myös suomennoksen.

Gideon Rachman: Zero-Sum Future. American Power in an Age of Anxiety. Simon & Schuster. 340 s. 22 e.

Helsingin Sanomat | hs.talous@sanoma.fi