Mona Lisa hymyili kauniisti haudan takaa

Italialaistutkija Roberto Zapperin viime viikolla Saksassa ilmestynyt kirja maailman kuuluisimmasta maalauksesta kääntää Mona Lisa -tutkimuksen päälaelleen.

Leonardo da Vincin (1452–1519) maalaama ja arvoituksellisesti hymyilevä Mona Lisa on yksi maailman tunnetuimmista maalauksista. Firenzeläisen silkkikauppiaan Francesco del Giocondon puolison Lisan muotokuvaa ihailemaan jonotetaan päivittäin Pariisin Louvressa.

Mona Lisan melankolinen hymy on askarruttanut ihmisiä kautta aikojen – kuka oli tuo myös La Giocondaksi nimetyn taulun henkilö ja mikä salaisuus kätkeytyy hänen salaperäisen hymynsä taakse?

Italialainen historioitsija ja kirjailija Roberto Zapperi (s. 1932) on sukeltanut syvälle arkistojen uumeniin. Hän summaa 1400- ja 1500-luvun dokumenteista hätkähdyttävän väitteen: Leonardon silkkikauppiaan puolison muotokuva ei koskaan valmistunut ja taulu, jota me nyt kutsumme Mona Lisaksi, esittää ylhäisönaista Pacifica Brandania. Muotokuvan toimeksiannon Leonardo sai Giuliano de' Mediciltä (1479–1516), firenzeläiseltä herttualta, jonka veli Giovanni valittiin vuonna 1513 paavi Leo X:ksi.

Eikä tässä vielä kaikki: maalauksen Pacifica oli Giuliano de' Medicin rakastajatar, joka kuoli pian synnytettyään Giulianolle pojan. Isä maalautti 1515 pojalleen muistoksi ja lohdutukseksi muotokuvan kuolleesta äidistään ystävällään Leonardolla, joka ei ollut koskaan nähnyt Pacifica Brandania.

"Mona Lisa" on täten Zapperin mukaan kuvitteellinen muotokuva, Leonardon mielikuvituksen luomus. Maalauksen naisen lohduttava ja samalla  surullinen  hymy kertoo kuoleman tuomasta ikuisesta erosta äidin ja lapsen välillä.

Taulua koskevien sekaannusten alullepanijaksi Zapperi asettaa kuuluisan taidehistorioitsijan Giorgio Vasarin (1511–1574). Tämän 1550- ja 1560-luvuilla keräämiä tietoja ja kirjoittamia kuvaelmia Leonardon Mona Lisasta ja sen syntyhistoriasta – Vasari ei koskaan itse nähnyt teosta – on sittemmin pidetty luotettavina, ja niissä esitettyä Lisa-muotokuvaa identtisenä Louvressa olevan työn kanssa.

Jo vuodesta 1905 laajemmin tunnettu, mutta tutkijoiden mieluusti maton alle lakaisema aikalaislähde asettaa kuitenkin maalauksen historian toisiin uomiin.

Kardinaali Luigi d'Aragonan matkapäiväkirjan mukaan Leonardo esitteli kaksi vuotta ennen kuolemaansa 1517 Clos Lucén linnassa Ranskassa (Mona Lisaksi kutsumamme) työn kardinaalille ja kertoi saaneensa toimeksiannon sen maalaamiseen Guiliano de' Mediciltä.

Tähän historialliseen dokumenttiin viitaten esitti kalifornialainen professori Carlo Pedretti jo 1950-luvulla arveluita, jotka vaaransivat Vasarin Lisa-myyttiin jähmettynyttä tutkimusta. Pedrettin ajatuksia pidettiin liian kumouksellisina, ja hänet vaiettiin sittemmin unohduksiin.

Nyt Zapperi aukoo ilmiömäisellä lähdeaineiston tuntemuksellaan ja analysointikyvyllään uudelleen historian portteja. Italialaistutkija jatkaa onnistuneesti siitä, missä hänen amerikkalaiskollegansa päätelmät jäivät keskeneräiseksi.

Saksalaislehdistö mainitsee Zapperin Mona Lisa -kirjan jo nyt yhtenä tärkeimmistä teoksista sinänsä lähes loputtoman laajassa Leonardo-kirjallisuudessa. Kirjoittaja on täysiverinen historioitsija. Salapoliisimaisesta tyylistään huolimatta hän ei tavoittele sensaatiomaisia paljastuksia, ei etsi salasanomia tai koodeja, vaan rakentaa kertomuksen huolellisesti ja tarkasti historiallisten dokumenttien varaan. Esitys etenee vakaasti mutta jännitteisesti, ja kirjan voi lukea myös pienoisromaanina.

"Danbrownismien" väsyttämälle lukijalle se tarjoaakin piristävän lukukokemuksen Italian renessanssiajan henkilösuhteiden ja tapahtumien moninaisista kiemuroista.

Roberto Zapperi: Abschied von Mona Lisa. Das berühmteste Gemälde der Welt wird enträtselt. Verlag C. H. Beck. 160 s. 16 värikuvaliitettä.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi